*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76011 ***
language: Finnish
KERTOMISEN TAITO
Kirj.
Jakob Wassermann
Suomentanut
V. Tarkiainen
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1907.
KERTOMISEN TAITO
NUORI:
On varmaan jo enemmän kuin vuosi siitä, kun viimeksi näimme toisiamme.
Ystävättäreni kuoltua olen aniharvoin hakenut seuraa ja poistun
kamaristani vain mennäkseni yksinäisille kävelyretkilleni. Ainoa huvini
on lukea ja miettiä, minkälaisen vaikutuksen kirjat tekevät minuun.
Luulen, että jos nyt taas tarttuisin kynään, niin saisin jotakin
kunnollista aikaan.
VANHA:
Ja mihinkä mielesi sitten palaa? Taiteilija ei saa olla niinkuin
metsästäjä, joka huolimatta mikä saalis eteen sattuu harhailee maita
mantereita, vaan hänen tulee olla niinkuin merimies, jonka sisäinen
aisti, sisäinen silmä on lakkaamatta teroitettu kenties näkymätöntä,
mutta kuitenkin täysin varmaa päämäärää kohti. Mihin siis mielesi
palaa? Mihin luulet olevasi syntynyt? Minkä hengensaaren luulet
löytäväsi?
NUORI:
Tunnen halua ja intoa vain kertomuksia sepittämään. Yksinäisyyden ja
keskittymisen hetkillä tuntuu kuin olisi koko sieluni kukkuroillaan
tapahtumia ja kohtaloita. Usein laikahtaa mieleni, ikäänkuin
paljastuisi minulle koko maailmanmeno, Aatamin ajoista asti, ihan
erikoisella tavalla, ja tunnen kiihkeätä halua, kuinka sanoisinkaan?...
kertomaan, kertomaan.
VANHA:
Se on hyvä, se on erinomaista. Jos todella tunnet semmoista halua
etkä sitten erehdy sitä seuratessasi, niin oletpa tosiaankin syntynyt
kertomaan.
NUORI:
Kuinka voisin erehtyä? Miksi epäilet? Mikä on sitten sen
yksinkertaisempaa?
VANHA:
Ettei se ole lainkaan yksinkertaista, eikä lainkaan päivänselvää,
sen osoittaa sinulle jo silmäys kertomataidon nykyisiin tuotteihin.
Useimmat eivät enää edes tiedä, mitä merkitsee kertomuksen
sepittäminen, ja lahjakkaimmatkin luovat pelkkiä sekasikiöitä ja
muodottomuuksia.
NUORI:
Olet hyvin ankara kuten aina. Mutta luulen, ettet ole oikeassa. Ei
milloinkaan ole ollut niin paljon tekeillä kuin juuri nykyjään. Joka
taholla sarastaa päivä.
VANHA:
Nuorten iänikuinen erehdys.
NUORI:
Pelkäänpä, ettet sinäkään siis hyväksy tähänastisia tuotteitani.
VANHA:
Siihen kysymykseen en voi vastata ennenkuin saan tietää, miten asiasi
ovat ja eikö mielessäsi vallitse muut halut kuin rakkaus asiaan, eikö
sisin sydämesi tavoittele muita päämääriä paitsi täydellistymistä siinä
rakkaudessa, etkö pelkää katsoa totuutta silmiin tai eikö kevytmielinen
kiitos ole jo iäksi sokaissut sinua. Jos arastelet katkeraa hetkeä,
niin sano suoraan, minä vaikenen mielelläni. Näytät miettivältä.
NUORI:
Pidätkö sitten tuomiotasi kumoamattomana, ainoana mahdollisena? Eikö
se voisi olla hairahduksen, liiallisen ankaruuden tai itsenäisyyden
synnyttämä?
VANHA:
Koetan perustella sitä sinulle, ja jos voit kieltää todistuksiltani
sitovan voiman, niin lupaan tyytyä siihen.
NUORI:
Puhu siis.
VANHA:
Kirjailijoita on kolmea lajia: semmoisia, joilla on oma tyyli ja jotka
pystyvät kehittämään sen korkeimpaan täydellisyyteen; semmoisia, jotka
etsivät omaa tyyliään, ja vihdoin semmoisia, jotka käyvät käsiksi
kaikenmaailman tyyliin ja pitelevät sitä niinkuin ravintolavieraat
isäntänsä pöytiä, tuoppeja ja tuoleja; he eivät koskaan pääse
sanojensa, ajatustensa ja lauseidensa herroiksi, hehkuvimminkin eletty
tunto hyytyy ehdottomasti heidän esittämänään, ylevät tunnelmat
muuttuvat arkipäiväisiksi, jokainen runollinen innostus tahalliseksi
tarkoitukseksi, jokainen ulkoapäin tullut vaikutus jäljittelyksi,
kaikki voimakas muuttuu karkeaksi ja kaikki hieno kituliaaksi. Mutta
emme puhu näistä kirjailijoista, jotka pitävät huolta suurten laumojen
markkinatavarasta. Sinä kuulut toiseen ryhmään.
NUORI:
Se ei olisikaan hullumpaa. Etsiviähän me kaikki olemme. Voidaanpa
sanoa, suurinkaan mestari ettei ole kuolinpäiväänsä asti lakannut
etsimästä. Miksi hymyilet?
VANHA:
Koska näen tästä huomautuksesta, kuinka vähän minua vielä ymmärrät.
Jos suuret mestarit etsivät, niin he tahtovat luoda sopusoinnun aineen
ja muodon välille. He tietävät, että ilman semmoista sopusointua ei
yleensä ole yhtään taideteosta. Ja kun he sen tietävät ja pyrkivät sitä
tietä täydellisyyteen, varoen tarkasti tuhlaamasta taidekeinojensa
yltäkylläisyyttä väärään esineeseen tahi väärään paikkaan, niin
syntyy aina tuote, joka sointuu yhteen taiteen ja tekijän oman
luovan personallisuuden kanssa. He etsivät näkevin silmin, te taas
etsitte kuin sokeat; he kulkevat suoraa tietä ja saapuvat päämäärään,
vaikk'eivät aina toivottuun; te sensijaan haparoitte ylt'ympäri samassa
kehässä. Etsivät, jotka eivät tunne oikeata tietä, ovat tuomitut
perikatoon.
NUORI:
Saatpa minun ihan levottomaksi. Suuttuisin sinuun, ellen tietäisi
tarkoituksesi olevan vakavan. Aavistan, mihin pyrit. Puhu siis
vihdoinkin minusta.
VANHA:
Hyvä. Ensinnäkin on teoksissasi huomattava kaksi seikkaa, näennäisesti
ulkonainen ja näennäisesti sisäinen: nimittäin se, etteivät ne täytä
lukijan sielua miellyttäväisyydellä, ja se, että itse aiheelta puuttuu
olemassaolon välttämättömyys. Mutta molemmat kuuluvat kiinteämmin
yhteen kuin luuletkaan; sen todistan sinulle heti.
NUORI:
Mitä tarkoitat miellyttäväisyydellä? Aivan päinvastaistahan toki
tarkoitamme, runoelmia suunnitellessamme: mielenkiinnon herättämistä,
jännitystä, osanoton vireillä pitämistä ja sisäistä järkyttämistä.
Luulen sinun tekevän pilkkaa minusta.
VANHA:
Kärsivällisyyttä. Käytän tässä miellyttäväisyyttä korkeammassa,
taiteellisessa merkityksessä. Tarkoitan sillä ihannelukijan rajatonta
luottamusta kertojaan. Tämän luottamuksen synnyttää uskottavuus, ja
uskottavuuden taas kerrotun välttämättömyys. Näet siis, kuinka lujassa
yhteydessä nämä molemmat seikat ovat, ja vielä eroittamattomammaksi
silmälle ja tunteelle ne muuttuvat sen kautta, mitä maallikko,
dilettantti ja tavallinen arvostelija nimittää tekniikaksi:
kertomistaidon kautta; sekin on vain näennäisesti ulkonainen seikka,
sillä todellisuudessa se on eepillisen taiteen sielu.
NUORI:
Puheesi haarautuu kovin laajoille aloille. Aikomuksesihan oli puhua
minun teoksistani.
VANHA:
Sanon senvuoksi, ett'ei sinun tuotteissasi ole miellyttäväisyyttä,
koska et osaa etkä ymmärrä niitä synnyttää. Kirjoituksissasi on
suorasti tai epäsuorasti eletyn elämän leima ilminäkyvänä, mutta
tämä eletty ei ole taiteellisesti kirkastettu eikä korotettu, eikä
se senvuoksi tee runollista vaikutusta. Sinussa on voimakasta ja
luonnollista tunnetta, mutta se vaikuttaa aniharvoin puhtaasti, koska
aine ei jaksa siihen kokonaan sulautua. Huomaatko nyt, mihin puheeni
tähtää, huomaatko, kuinka kaikki sisäinen on samalla ulkonaista ja
päinvastoin?
NUORI:
En huomaa muuta kuin saivartelua ja kuulen ainoastaan sanoja. Ellei
joku taidemuoto riitä ilmituomaan sitä, mitä minulla on sydämellä, niin
se laajennettakoon. Missä kirjassa ovat ne oppineet lait, joihin minun
on alistuttava? Kuka ne on laatinut ja kuinka minä tottuisin niitä
kumartamaan?
VANHA:
Missä kirjassa ne ovat? Inhimillisessä tunteessa. Kuka ne on laatinut?
Inhimillinen tunne. Miksi sinun on kumarrettava niitä? Koska sinä et
muuten voi vaikuttaa, koska sanasi ja teoksesi muuten ovat haihtuvampaa
laatua kuin palanen jäätä keskipäivän paahteessa. On näet vuosisatojen
ja vuosituhansien etsimisen kautta päästy selville siitä, mikä tempaa
ihmisen mukaansa, mikä sitä lohduttaa ja ilahuttaa, mikä on peräisin
sen sielun syvyyksistä ja pyrkii takaisin sen syvyyksiin. Ken on sitä
neuvoa noudattanut ja aikaansaanut syvän vaikutuksen, ei suinkaan
sokeasti, vaan selkeästi ymmärtäen, hän on ollut mestari. Ken taas
opetusta halveksii, hänestä ei kehity edes oppilastakaan.
NUORI:
Neuvo siis minua.
VANHA:
Sanoin jo äsken, ett'eivät elementit ota yhtyäkseen sinussa; aihe
ja tunne pysyvät vihollisina ja sulautumattomina vastakkain. Siitä
on seurauksena alituinen ja kaikkialla havaittava epäsointu. Sinä
et oikeastaan kerro tapahtumia, vaan kuvailet situatsioneja. Juuri
se näyttää sinusta tärkeältä, mikä kertomuksen kululle on ja minkä
täytyy olla vähäpätöistä. Sinä hyppäät situatsionista situatsioniin,
välilläoleva on sinusta hätävara ja muuttuu pakolliseksi selonteoksi
ja herättää kuivakiskoisuudelleen lukijan runouden lumouksesta. Kun
sinä kirjoittaessasi itsekin hyvin selvästi tunnet tämän häilymisen,
pakoittaa se sinua tasoitteluihin, etkä voi olla turvautumatta
pateettis-fyyrillisiin kuvauksiin, joissa toiminta ei edisty
rahtuakaan. Sillä kuten ymmärrettävää on: liike on kaikki kaikessa,
kaikki taide syntyy liikkeen kautta. Sen kanssa hyvin läheisessä
yhteydessä on henkilökuvauksesi. Kertomustesi henkilöillä ei ole yhtään
lepokohtaa. Ne ovat näppärästi ja uskottavasti piirretyt, sikäli ja
niinkauan kuin ne liittyvät toimintaan, mutta siitä irtitemmattuina
ja itse-elävinä ne muuttuvat voimattomiksi ja puisiksi. Ne tietävät
liian tarkkaan, mitä niiden on tehtävä, ei omassa maailmassaan, vaan
sinun maailmassasi. Niistä puuttuu korkeampi runouden lumous eivätkä ne
pysty, tekemään runollista todellisuusvaikutelmaa. Henkilökuvan tulee
elää toiminnasta riippumatta eikä toiminnan kautta. Mistäpä muusta
sitten johtuisi, että kaikilla keskinkertaisilla kirjailijoilla juuri
ne henkilöt ovat uskottavimmat, jotka ovat kaikista vähimmin kiedotut
toimintaan ja jännittäviin kohtauksiin, n.s. sivuhenkilöt? Ainoastaan
niistä leviää miellyttäväisyyttä, s.o. uskottavuutta, koska ne eivät
näytä noudattavan mitään ennakkosuunnitelmaa. Jos siis sanotaan, että
taide syntyy liikkeen kautta, niin tulee samalla lisätä, että sen
vaikutus riippuu liikkeen näennäisestä tarkoituksettomuudesta.
NUORI:
Minussa herää epäilys toisensa perästä. Sadat kysymykset tulvivat
mieleeni, sillä nyt huomaan, kuinka syvältä sinä käyt asiaan käsiksi.
Ja ajatuksissani hämärtää moni seikka, jota en ennen aavistanutkaan.
Mutta salli minun tehdä kysymys. Sanoit, etten minä kerro tapahtumia,
vaan kuvailen situatsioneja, ja minun täytyy tunnustaa, että nämä
käsitteet menevät minulta sekaisin. Eikö se ole pelkkää sanaleikkiä?
Mikä sitten mielestäsi eroittaa kertomuksen kuvauksesta? Tarkoitan,
missä määrin teoksen vaikutus kärsii kuvauksista. Eivätkö ne ole
koulumestarimaisia rajoituksia?
VANHA:
Otaksukaamme, että olisit tehnyt vaivalloisen ja vaarallisen matkan,
olisit pannut henkesi alttiiksi uhkarohkeissa seikkailuissa, että
sinua olisi pidetty jo vuosikausia hävinneenä ja menneenä miehenä ja
olisit nyt kuitenkin palannut takaisin. Kaikki ovat silloin jännitetyt
kuulemaan, miten olet kaikesta suoriutunut ja mitä kaikkea olet
kokenut. Sinä istut uteliasten ja osaaottavien kuulijain keskeen ja
kerrot, alat puhua matkastasi meren yli, luetella matkatovereitasi,
kuvaten lyhyesti, mitä he ovat miehiään ja millaiset heidän entiset
vaiheensa, jatkat sitten kertoen maallenousun, lähdön tuntemattomiin
seutuihin j.n.e., j.n.e. Olisiko silloin paikallaan uuvuttaa kuulijain
mielenkiintoa kuvailemalla maisemia, eläimiä, kasveja? Jos niin
tekisit, syntyisi heissä pieni epäilys, että tokkohan kokemasi
kohtalot ovatkaan tosia ja olivatkohan ne oikeastaan niin vaikeita.
He tahtovat tietää, miten sinun on käynyt, eikä mitään muuta, ja kuta
yksinkertaisempi ja asiallisempi kertomuksesi on, sitä uskottavammilta
kuulostavat elämänvaiheesi. Sinun ei tarvitse sanallakaan kuvailla.
Maan ja maiseman kuva syntyy ihan itsestään mielikuvituksessa;
kuta vähemmän siitä puhut, sitä voimakkaammin näkee sen kuulijaisi
mielikuvitus ja juuri sinun kokemustesi kautta. Tietämättään he
kulkevat samaa tietä kuin sinäkin ja näkevät sinun silmilläsi. Vähät
siitä, vastaako siten saatu kuva todellisuutta, kunhan heissä vain
syntyy kuva sielullisen liikkeen avulla. Tämän sielullisen liikkeen
taas synnyttää taiteellisen aineen liikunta, ja niinpä taaskin näet,
kuinka ulkonainen ja sisäinen puoli sulavat toisiinsa ja kuinka niiden
täytyykin sulaa.
NUORI:
Esimerkki on valaiseva. Se selvittää minulle, että poikkeaminen
esille otetusta asiasta vaikuttaa yhtä epätodesti taiteessa kuin
elämässä, ja ymmärrän, että lukijan luottamus saattaa siitä kärsiä.
Mutta mainitsitpa jotakin aineen kirkastamisesta ja korottamisesta
ja runollisesta vaikutuksesta. Se tuntuu minusta nyt kokonaan
tarpeettomalta, kun kerran ei tarvitse ollenkaan epäillä kerrotun
totuutta ja todenperäisyyttä.
VANHA:
Tietysti, jos vain olisi sama asia kertoa suullisesti tahi
kirjallisesti. Niiden välillä on niin syvä juopa, ettei henkevyys, ei
tieto eikä vilpitön suoruus voi sen yli siltaa rakentaa, vaan yksistään
taiteellinen nerokkuus. Se on juopa todellisuuden ja mielikuvan,
peilin ja sen ääressä seisovan henkilön, elämän ja muistikuvan,
hetken ja iankaikkisuuden välillä. Vilkkaat kuulijasi näkevät sinut,
he näkevät sinun muistojesi valtaamana, innostamana, painostamana;
elävästi puhutulla sanalla on jo itsessään sangen pätevä todistusvoima.
Jos kirjoittaisit tämän toden ja järkyttävän matkakertomuksesi ihan
suullisen esityksesi sanoilla, niin voisi se kuulua mauttomalta,
valheelliselta ja niin sanoakseni perättömältä. Taaskin synnyttää
taidevaikutelman siis näennäisesti kaikista ulkonaisin ominaisuus:
tyyli. Voidaksesi saada lukijan uskomaan sitä yksinkertaisuutta, jonka
kuulija huomaa ilman erityisiä ponnistuksia sinun puoleltasi, jos vain
olet yksinkertainen ja rehellinen luonne, siihen vaaditaan puolen
elämän uupumatonta kokeilua, kuluttavaa vaivannäköä, mitä kiduttavina
ponnistelua. Elämässä on yksinkertainen selvyys, tai käyttääksemme
ammattisanaa, naivisuus edellytyksenä, taiteessa se on viimeisenä
saavutuksena, korkeimpana huippuna.
NUORI:
On siis pyrittävä muotoon, jossa kaikki kuvastuisi itsestään
selvänä, ja luomaan taiteen piirin sisällä kuva, jossa luonnon
piirteet ilmenevät. Siihen asti olen selvillä. Mutta jokaisella
yksilöllä on oma erikoinen naivisuutensa, jokaisella »itsellä» oma
omituinen selkeytensä. Olisiko sittenkin eräitä lakeja, joihin kaikki
tietämättään ovat sidotut, niin taiteen luojat kuin nauttijatkin?
VANHA:
Lähtekäämme kehittämään asiata ahtaimmasta päästä päästäksemme
laajemmalle. Kenellä on kieliaisti ja tarkka korva, hän kai tietää
tai on jo aikaisin tietämättään tuntenut, että kielemme paras kauneus
on sen kyky muodostaa elimellisesti jäsenneltyjä, ikäänkuin eläviä
lausejaksoja. Ajatus, mielikuva syntyy ja ilmaistaan nimisanan ja
teonsanan avulla; määräyssana liittyy niihin joko selvittämään
tai kaunistamaan, toinen mielikuva tai toiminta tahtoo perustella
edellistä ja kehittää sitä edelleen ja niin muodostuu sivulause, jossa
esiintyvät samat ilmiöt kuin päälauseessa, ainoastaan hillitympinä,
pienennettyinä, miedonnettuina. Siitä johtuu suorasanaisen esitystavan
rytmi: säveleen ja koron paisuminen ja laskeminen, lauseiden ja
lauseenosien keskinäinen suhde toisiinsa, vapaasti ja itsenäisesti
aaltoileva ryhmittyminen ja mitä niukkasanaisimmin ilmaistun
tunteen täyteläisyys. Kielemme ominaisin voima on teonsanassa: sen
kehittäminen, muodostaminen ja tavallaan muista eristäminen on hyvän
suorasanaisen kirjailijan tunnusmerkki, sensijaan kuin keskinkertainen
panee enemmän painoa koristavaan määräyssanaan, — luonnollisestikin.
Tarkastappa hyvien kertojiemme tyyliä tältä kannalta katsoen: miten se
aallehtii ja virtailee majesteetillisen rauhallisena, aina liikkuen
ja aina pyrkien päämäärään, jota kannattaa tavoitella. Määräyssana
vaikuttaa kangistavasti ja sitä on vain säästäen käytettävä, ja
ainoastaan havainnollinen mielikuvitus voi asettaa sen oikealle
paikallensa; verbi tekee eläväksi ja on varsinaisena motoorisena
aineksena lauserakennuksessa. On aina mieltäkiinnittävää tutkia
hyvää kertomatyyliä yksinomaa sen kielisoinnun kannalta ja huomata
todeksi, miten hyvästi lausejaksot ja hengitys sopivat yhteen, miten
aistikkaasti jäsenneltyinä lause ja sivulause suhtautuvat toisiinsa,
ja miten sointu helähtää loppuun, kun kappale päättyy. Oikeastaan
voisi hyvän suorasanaisen kirjan tuntea jo sen painoasusta, joka niin
sanoakseni on sen fasaadina. Eepillisellä taiteilijalla tulee sen
lisäksi vielä runokuvien kumpuileminen elettyinä hänen sielustaan ja
omituinen tunto siitä, kuinka välittömästi sanat valautuvat hänellä
plastillisiksi kuviksi, mikä varjelee hänen esitystapaansa latteudesta.
Sillä miten muuten voisi kirjakieli säilyä vuosisatoja virkeänä ja
elinvoimaisena? Lausekäänteiden harvinainen omintakeisuus ei sitä
tee, eivätkä aisti ja muotokyky yksin myöskään ole luomiskykyisiä, —
ainoastaan tunnon elimellinen yhteys sanan kanssa estää epiikan kielen
kuihtumasta ja kuolemasta. On vaikea lausua sitä selvin sanoin, ellet
sitä mielessäsi tunne.
NUORI:
Minä tunnen sen. Olen tuntenut sitä usein lukiessani Gottfrid Kelleriä.
Aivan jokapäiväinen sana, joka seurustelukielessämme helähti laimeasti
ja näytti yhtä kuolleelta kuin kulunut raha, astui äkkiä eteeni uutena
ja outona, ikäänkuin taikapukuun puettuna.
VANHA:
Ja kuitenkin ovat useimmat nuorista runoilijoistamme sananhakijoita,
ja mikä pahempi, he eivät ymmärrä kertoa pitkissä hengähdyksissä.
En kiellä kirjailijalta oikeutta hakata lauseitansa palasiksi ja
hoputtaa niitä kiihkeässä tempossa esiin, jos situatsioni ja hänen
luoteensa niin vaatii. Mutta yhtä vähän kuin ihminen voi olla kauan
henkeään vetämättä, yhtä vähän sallii sitä kirja, tai muuten se tekee
epämieluisen ja tympäisevän vaikutuksen. Olen pitänyt kädessäni
kirjoja, joissa pelkät suppeat, ahdashenkiset lauseenpätkät ovat
seisoneet vierekkäin mykkinä ja murheellisina kuin sotilaat paraadissa.
Yksityiset lauseenosat uiskentelivat kuin poikkihakatut kädet ja jalat
liian monien välimerkkien tulvassa, ja jokainen rytmi oli silvottu,
senvuoksi että kirjoitustavan vaatimatonta keskitietä ei pidetä niin
suuressa arvossa kuin kiduttamalla esiinpuserrettua mielettömyyttä,
tai kun tahdotaan aikaansaada tunne siitä, että tekijä on ollut
syvästi kuohuvan mielialan vallassa sitä kirjoittaessaan. Tekijältä
ei lainkaan vaadita kuohustilaa; Jumala ei ole ripustanut joka puuhun
eikä jokaisen vuoren kylkeen lappua, jossa sanottaisiin: kuinka kaunis,
kuinka mahtava ja karakteristinen minä olen. Jumala on vaatimaton,
hän piilee näkymättömänä maailmassaan, ja samoin suuri taiteilijakin.
Kertojalta vaaditaan näkymättömyyttä, kerrottavalta taas mitä suurinta
näkyväisyyttä.
NUORI:
Siihen ei minulla ole mitään vastaansanomista. Ei saata kuitenkaan
kieltää, ettei esim. paksussa romaanisiteessä ole vaikea, ellei
kerrassaan mahdoton läpeensä säilyttää ankaraa kertomuksen sävyä.
Sellainen kirja väsyttäisi yksitoikkoisuudellaan, luulen minä, eikä
pitäisi moittia tekijää, jos hän yrittää välttää tätä epäkohtaa
draamallisten keskustelujen ja jännittävien kuvausten kautta.
VANHA:
Se on ihan eri asia. Eihän keittokirjalta voi vaatia, että se
ratkaisisi tieteellisiä probleemeja. Jos runoilijasta on vaikeata luoda
taideteos, niin tyytyköön hän kyhäykseen, mutta älköön sitten vaatiko
itsellensä taiteilijan nimeä. Pakkoko sitten on kirjoittaa paksuja
romaanihirviöitä, joista sinä puhut? Ja jos niitä kirjoitetaan, olenko
minä velvollinen niitä penkomaan? Jos suuntaamme tarkastelumme näihin
alempiin piireihin, mitä kaikkea voitaisiinkaan sanoa, mitä kaikkea
valittaa: naisten kirjailemista, sanomalehdistöä, kehnoja käännöksiä
vieraista kielistä j.n.e. Mutta sovittakaamme keskusteluummekin
taiteellisin kaikista laeista ja pysykäämme asiassa.
NUORI:
Olet oikeassa. Kuitenkin on sekasikiöitä, joita ei auta tuomita ja
joiden vaikutus on syvempi ja syntymismotiivi valtavampi kuin puhtaissa
taideteoksissa. Sitä ei saa unohtaa.
VANHA:
Se on mielestäni erehdys. Ne taideteokset joiden vaikutus on pienempi
ja kestävyys heikompi kuin mainitsemiesi tuotteiden, eivät siinä
tapauksessa olekkaan oikeastaan elinvoimaisia ja niiden perikato on
vain ajankysymys.
NUORI:
Kaikki, kaikki on katoavaista. Itse Homeros ja Shakespearekin.
VANHA:
Tyhmä fraasi. Ne katoavat vasta sitten kun maapallo hajoaa ja valo
muuttuu pimeydeksi. Ne ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta ja puhe
kuolemattomuudesta ihmiskunnan ulkopuolella on mieletöntä.
NUORI:
Eräs asia ei ole minulle aivan selvä. Kerrottaessa on pääasiana
tapahtuman esittäminen ja tapahtuman sisällä taas yksityisten kuvien
tai situatsionien maalaaminen, sillä ilman sellaisia kuvia minä
pikemmin kirjoittaisin historiaa kuin loisin taidetta. Kuinka voin siis
luoda situatsionin, loukkaamatta lakia, joka vaatii, että eepillinen
esitys alituisesti liikkuisi edelleen niinkuin vierivä virta? Sanalla
sanoen, kuinka voin samalla kertaa olla kertova sekä plastillinen?
VANHA:
Vastaukseksi tähän kysymykseen luen erään kohdan Goethen »Mestari
Wilhelmin oppivuosista». Se kuuluu: »Pari kolme taloa oli kokonaan
liekkien vallassa. Puutarhaan ei kukaan ollut voinut pelastautua,
kun sinne vievä holvikäytävä oli tulessa. Wilhelm oli enemmän
huolissaan ystäviensä vuoksi kuin omien tavarainsa tähden. Hän ei
uskaltanut jättää lapsia yksin ja näki onnettomuuden vain kasvamistaan
kasvavan. Hän vietti muutamia hetkiä tukalassa tilassa. Feliks oli
nukahtanut hänen syliinsä, Mignon makasi hänen vieressään ja piti
häntä lujasti kiinni kädestä. Vihdoin oli tuli saatu pysähtymään
pontevilla toimenpiteillä. Hiiltyneet rakennukset sortuivat maahan,
aamu valkeni, lapset alkoivat väristä vilusta, ja hän itsekin voi
töintuskin sietää nousevaa kastetta, sillä hän oli ohuissa pukineissa.
Hän vei heidät sortuneen rakennuksen raunioille, ja he lämmittelivät
itseään hiili- ja tuhkaläjän suloisessa paahteessa. Päivän tultua
alkoivat kaikki ystävät ja tuttavat vähitellen kerääntyä kokoon,
j.n.e.» Siitä näet selvästi, kuinka kainosti ja hillitysti tuo
kauhea tapaus sulaa kertomuksen yleiseen tunnelmaan. Rauhallisesti
liittyy tuhkaläjän ääressä lämmittelevien henkilöiden ihanaan,
niukkasanaiseen kuvaukseen uusi tapahtuma eikä lauseiden liitteissä
tunnu pienintäkään kiihtymystä. Vertaappa siihen jotakin Zolan kuvausta
tulen tuhotöistä; yksityispiirre tunkee yksityispiirteen niskaan.
Pikkuseikkojen ääretön tulva särkee kuvan ja hukuttaa kuohuihinsa
mielikuvituksen. Mihin kuvailija tarvitsee viisikymmentä sivua, sen
eepillinen kirjailija sanoo kymmenellä rivillä. Kertova tyyli ei
suinkaan ole situatsionien maalaamista, vaan se loihtii situatsionin
korkeampaan olotilaan, jotta se liukuisi täydellisessä rauhassa
ohitsemme. Melkein esikuvaksi kelpaava on siinä suhteessa Kleist,
meidän kenties suurin kertojaneromme. Yhtä ylhäisen suppeasti kuin
kansan sadussa synnyttää hän liikettä liikkeen sisällä. Vasta siten saa
lauserakennekin eloisuutta, ja siten karisee siitä tuo paperisuus, jota
on etevimpienkin kirjailijoiden tyylissä; se saa yhtäkkiä samanlaisen
sisäisen voiman ja verevyyden kuin elävä olento, ja niinkuin teos
kokonaisuudessaan on lauserakennekin elimistö lihasta ja hengestä.
Puu on kokoonpantu pienistä soluista; sen hedelmien terveys riippuu
tuon näkymättömän kudoksen terveydestä. Lausejaksojen leveydestä ja
täyteläisyydestä riippuu koko teoksen leveys ja täyteläisyys; ei
tapahtumien seikkailumaisuus, ei suunnitelman laajaperäisyys, ei
hienoin psykologinen hiuksenhalkominen, ei mikään aiheen uusmuotisuus,
ei mikään ulkonainen jännitys, ei henkevyys, ei näppäryys eikä
filosofinen syvyys voi kohottaa teosta, jolta puuttuu tosieepillinen
leveys ja rauha, oikean taideteoksen arvoon.
NUORI:
Siis rauhaa ja yhä taaskin rauhaa. Mutta olemmehan vääjäämättömästi
osoittaneet, että taiteen tekee eläväksi vain liike, ja olemme
kauniisti huomanneet, että liikkeen tarkoituksettomuus on taiteellisen
vaikutuksen ehtona, nyt taas olisi muka rauha kaikki-määräävä. Se panee
pään pyörälle. Rauhako? Merkitseehän se samaa kuin kylmyys, sehän
olisi sama kuin ymmärtää väärin koko runoilijan olemus ja puolustaa
taiturimaisuutta.
VANHA:
Hillitse intosi, saatpa pian nähdä, kuinka ajattelematonta se on.
Kertova taide esittää menneitä tapahtumia. Se koskee sitä, mitä on
eletty, mitä on nähty, mitä on tapahtunut. Sensijaan että draama
perustuu tapahtumien ja intohimojen nykyisyyteen, on eepos tai novelli
taaksepäin kääntyvä, taaksepäin katsova, — luonnollisesti, ja sen
muoto vaatiikin ehdottomasti suurempaa rauhaa ja täsmällisyyttä, sillä
sen taiteeksi tulkitseminen edellyttää katselijaa, huomioidentekijää,
arvostelijaa, yhteenliittäjää. Sensijaan että draama on näennäisesti
vapaa, eristetty itsenäistuote, viittaa kertomus aina ja joka
rivillä takaisin kertojaan, ja tämän suhde aineeseen määrää kaikki.
Kylmyys ja rauha on siis vain näennäistä, tulisuuden hillitsemistä.
Semmoisen teoksen luoja on sitä enemmän pakoitettu salaamaan omaa
personallisuuttaan, kun hän lopultakin itse edustaa koko sitä
maailmaa, jonka hän loihtii näkyviin. Jos hän lakkaa olemasta
näkymätönnä, kärsii illusionimme siitä, ja näennäinen rauha on
siis kaikkien hänen taiteensa vaikutusten ehtona. Mutta hänen
olemuksestaan ja runoilijakyvystään riippuu, voimmeko me sisimmällämme
kiintyä hänen teokseensa, nähdä kaikki hänen silmillään, elää hänen
omissa joko iloisissa tai traagillisissa mielentiloissaan. Hänen
maailmankatsomuksensa ja henkinen voimansa toiselta, ja toiselta
puolelta rauha, joka tekee hänelle mahdolliseksi jakaa valoa ja
varjoa, synnyttää kuvia ja luoda ajanperspektiivejä, niitä voidaan
sanoa kahdeksi pääpisteeksi, joiden välillä hänen taiteensa liikkuu.
Senvuoksi vaatiikin eepillinen taide täyttä hengen kypsyyttä.
NUORI:
Ei siis ole vaatimuksena, että tunne tukahutettaisiin, vaan että se
hillittäisiin ja että lämpö jakaantuisi laajemmalle. Ilmeisesti kärsii
teos siitä, jos liian paljon valoa lankee yksityiseen henkilöön. Miten
on siis laita henkilökuvien? Miten paljon ne saavat kohota kertomuksen
tasapinnasta vaikuttaakseen plastillisesti?
VANHA:
Se riippuu aineesta ja yleissävystä. Vertailkaammepa muutamien
suorasanaisten eepillisten teosten kulkua tältä kannalta: Herodotoksen
historiallisia kertomuksia, Cervantesin »Don Quixotea», Goethen
»Wilhelm mestaria» ja Tolstoin romaania »Sota ja rauha».
Herodotoksessa on luonnollista, personallista naivisuutta, joka on
sopusoinnussa sen ajan ja nuoren nousevan kultuurin kanssa. Hänellä
ei ole esikuvia eikä hän niitä kaipaakaan. Hän ei pyri erityisesti
teroittamaan mieleen taidemuotoa. Hän välttää korusanoja. Hän
pysyttelee kaukana kaikista abstraktsioneista. Hän »kertoo». Hänen
sävynsä on miehen, joka rikkaana kokemuksista ja tiedosta istuu
omaistensa keskellä ja tekee selkoa kaikesta yhtä yksinkertaisesti
kuin todenperäisesti. Kuitenkin vallitsee hänen teoksissaan luja
tyylinyhteys eikä yksinomaan ulkonaisesti, vaan sisäisestikin. Ihmisen
tekoja ohjaa Nemesis (kohtalo). Tämän maailmankatsomuksen läpitunkemana
on hänen luomuksensa saavuttanut ei ainoastaan siveellistä suuruutta,
vaan taiteellisen voimankin.
Cervantes seisoo jo luonnollisesti traditsionien pohjalla. Mutta
hän murtaa ne kokonaan, käyttäessään niitä hyväkseen. Tapainkuvaus
järjestyy ulkonaisesti suunnitelman ja henkisesti aatteen johdon
alle. Ryhtyessään taistelemaan katoolisuuden pateettista sankaria
vastaan, hän tapaa sen korkean esitysmuodon, jota me nimitämme
huumoriksi ja joka antaa hänen henkilöilleen paljoa tuntuvammat
ääriviivat kuin heidän olemuksellaan todellisuudessa näyttää olevan.
Cervanteskin on (banaalisessa merkityksessä) naivi kertoja; mutta
hänen naivisuudessaan on taideymmärryksellä jo melkoinen sija. Se
onkin selvää: hän ei ole enää tositapahtumien selostelija. Samalla kun
luotiin mielikuvitusmaailma, kuihtui kokonaan se vilpitön ilo, jonka
synnyttivät tapahtumat ja niiden esille tuominen. Kertojan rinnalle
astuu nyt juttelija, kysymykset tekotavasta syntyvät kuin itsestään.
Cervantesilla on kaikki jo _taidetta_: luonteet ja niiden muovailu,
suunnitelman mukaan solmitut toiminnan langat, vuoropuhelu ja sen
motoorinen merkitys. Mutta ihmeteltävän vaiston avulla on kaikki
tämä taas saanut luonnollisen värin ja puvun, joka on hairahduttavan
todenmukainen.
Goethen romaani on ensi sijassa suuren personallisuuden ilmaus. Kun
espanjalainen runoilija kehitti eteemme kuva, joiden taakse hän itse
sanatonna katosi, niin jää saksalainen seisomaan oman luomansa eteen ja
kohottaa sen vasta oman olemuksensa, omien liikkeidensä ja ohjaavien
sanojensa avulla oikeaan valoon ja oikeaan arvoon. Hänen esityksensä on
viileätä ja harkittua, filosofisen täsmällistä, emmekä henkilökuvien
yläpuolella koskaan unohda sitä taikamestaria, joka pystyy panemaan
ne liikkeelle. Cervantes on suuri »Don Quixotensa» vuoksi; »Wilhelm
mestari» on suuri Goethen vuoksi.
Venäläisen runoilijan runoelmassa vihdoin ovat aihe ja esitystapa
liittyneet eroittamattomaksi yhteydeksi. Sen sepittäjä itse muuttuu
joksikin luonnonvoiman kaltaiseksi äärettömyydeksi, joka johtaa virran
uomaansa. Tämän romaanin sävy on homerolainen. Siinä kuvatut ihmiset
ovat niin voimakkaasti yksilöllisiä ja toiselta puolen siinä määrin
oman temperamenttinsa kohtalon vallassa, että näyttää siltä kuin
täytyisi heidän siitä ympäristöstä ja toiminnasta irtitemmattuinakin
joutua samojen elämänvaiheiden ja kokemusten alaisiksi, joihin
heidät runoelmassa johtaa runoilijan tahto. Tapainkuvaus,
kansallinen erikoisuus, inhimillinen tärkeäarvoisuus, taiteellinen
rauha, yksinkertaisuus ja suuruus, kaikki yhtyy mitä kirkkaimmaksi
vaikutukseksi. Vuoropuhelulla ei ole enää mitään motoorista
tarkoitusta, eikä filosofista tai tendenssimäistäkään, vaan se on
yksistään luonteita kuvaava.
NUORI:
»Aihe ja esitystapa ovat liittyneet eroittamattomaksi yhteydeksi»,
sanoit sinä. Minä tahtoisin mieluummin sanoa: aihe ja taiteilija. Mutta
mitä on aihe? Milloin saavuttaa aihe »olemassaolon välttämättömyyden»?
Milloin se muuttuu yhtä vääjäämättömäksi kuin luonnon omat luomat?
Todennäköisesti tulee jonkun elää se ensin, toisen keksiä, kolmannen
ottaa se historiasta. Jälkimäinen käyttää valmista tarinaa, edellinen
kutoo kuvansa ikäänkuin unelmien säikeistä, joissa on elämän liikettä
ja tunnelmaa sekä runouden eheyttä. Niinmuodoin ei aiheen laatu
itsessään ole tärkeä, vaan runoilijanäkemyksen intensiivisyys,
näkemyksen, jonka aihe herättää ja jonka ei tarvitse perustua yhteen
ainoaan kuvaan, vaan joka usein, alkumaailmoiden sumupallon tavoin,
saattaa kätkeä itseensä tulen sekä kasvuvoiman.
VANHA:
Epäilemättä. Runoilijanäkemyksen voimakkuus määrää teoksen voiman,
mutta sen sopusuhtaisuus taas sen kestävyyden ja unohtumattomuuden.
Muulla millään ei ole enää mitään tekemistä inspiratooristen
seikkojen kanssa, vaan se on kehityksenlakien alaista. Siinä missä
runoilijanäkemys loppuu, alkaa henkinen työ, aistin, arvioimisen ja
valinnan piiri. Siinä onkin raja runoilijan ja kirjailijan välillä.
Runoilijan suhde aiheeseensa on sama kuin puun lehtiin, kirjailijan
aiheet taas muistuttavat mielivaltaisesti kokoonhaalittua, köyhää tai
ylellistä kamarin kalustoa. Edellisessä tapauksessa on jokainen puute
vain edun varjopuoli, jälkimäisessä johtuvat kaikki edutkin yhdestä
ainoasta puutteesta. Edellisessä tapauksessa on teos elävä elimistö,
joko sitten sairaalloinen tai luja, jälkimäisessä koneisto, joko
hutiloitu taikka laatuaan täydellinen.
NUORI:
Senmukaan siis runoilija oikeastaan eläisi omat aiheensa, kirjailija
taas keksisi ne.
VANHA:
Niin jyrkkää eroitusta ei käy tekeminen. Meidän olisi ensin
määrättävä, mitä tarkoitetaan lauseella, että aihe on eletty. Olisi
hyvin lyhyesti ajateltu, jos sillä tarkoitettaisiin vain ulkonaista
tekoa, sillä huonosti olisivat silloin niiden asiat, joita sattumus
tai yhteiskunnallinen asema tai personallinen erikoisuus estää
pääsemästä yhteiskunnan suureen koneistoon. Siitä johtuisi, että
vain se, joka on tehnyt murhan, voi paljastaa murhaajan sieluntilan,
ja nainen erikoismaailmana olisi runoilijalle kerrassaan suljettu
ala. En kiellä, ettei välttämättä tarvittaisi joku määrä yleistä
elämänkokemusta, mutta sille, joka ei elä syvästi sielussaan maailman
ja sen luomakunnan tuskaa, on hyvin vähän hyötyä siitä, vaikkapa
hän viettäisi kaikki päivänsä seikkailuissa ja vaikka hänelle siten
selviäisivätkin ihmisluonnon salatuimmat sopet. Siinä onkin runoilijan
luonteen erikoisuus, että siihen ikäänkuin kokoontuvat kaikkien muiden
kokemukset ja saavuttavat siinä korkean tietoisuuden; on, niinkuin
antaisi hänelle Jumala viittauksia ja merkkisanoja, joista hän luopi
toisen, kauneudeksi tihentyneen maailman pohjakuteet. Hän se asuu
kaiken keskipisteessä, hän on kansojen elävänä omanatuntona, hän elää
ei yksistään nykyajassa, ei, vaan hänelle on kaikki menneisyyskin
samalla nykyisyyttä. Ja sitten aihe.
NUORI:
Luulen olevan yhdentekevää, valitseeko hän räätälin tai
maailmanvalloittajan historian. Ja ympäristö voi ainoastaan helpottaa
luonteiden kehittämistä ja kohtaloiden motiveeraamista.
VANHA:
Niinpä kyllä.
NUORI:
Ja kuitenkin puhuimme äsken aiheen olemassaolon välttämättömyydestä.
VANHA:
Kyllin usein on mainittu, että runoilija luopi voittamattomasta
sisäisestä pakosta. Usein taistellen ulkonaisia olosuhteita vastaan,
usein, melkeinpä aina sisäistä sotaa käyden. Senvuoksi on puhe
luomisen onnesta vain kulunut puheenparsi. On ainoastaan luomisen
epätoivo ja sangen lyhyt onnestajuopuminen luomistyön jälkeen. Ja
sitten tulee runoilijan oppia vihaamaan teostansa, jotta hän oppisi
tuntemaan sen viat, ja kuta voimakkaammin hän vihaa teostaan, sitä
syvemmin hän rakastaa taidetta. Selvää on, että sillä, mikä semmoisten
esteiden vallitessa syntyy ja muodoksi pukeutuu, ehdottomasti on
elämisenmahdollisuus ja -välttämättömyys, ainakin oman luojansa
silmissä. Kysymyksessä vain on, puhuuko ja missä määrin teos
puhuu muille ihmisille, kuinka monta elämänpiiriä se koskettaa
olemassaolollaan, kuinka monelle muulle olennolle se samaten on
välttämätön. Se riippuu aiheesta. Tekisi mieleni väittää, että aihe on
sitä suurempi ja yleispätevämpi, kuta enemmän siihen sisältyy myyttiä,
s.o. kuta syvemmälle se upottaa juurensa jonkun kansan ja samalla koko
ihmiskunnan olemuksen salaperäisiin, tiedottomiin, uskonnollisiin,
mielikuvituksellisiin syvyyksiin. Onhan runoilija vaitiolevien tulkki.
Kuta suurempi runoilija, sitä useammat vaitiolevat puhuvat hänen
suunsa kautta. Ei hän valitse aihettaan, vaan aihe valitsee hänet.
Se tapaa hänet, kuin salama taivaalta se iskee häneen. Senvuoksi
voidaan yhtä vähän puhua aiheen keksimisestä kuin sen elämisestä,
nimittäin korkeimmassa merkityksessä. Runoilijoilla, jotka — sanokaamme
— runoilevat omia elämyksiänsä, on aina se vaara tarjolla, että he
joutuvat pitämään niitä liian suuressa arvossa, ellei niiden takana
tunnu suuri tyypillinen kohtalo. Runoilijanäkemys on kaikki kaikessa.
Se saattaa kirkastaa ja korottaa tuhansia kertoja käsitellyn aiheen,
niin että siitä tulee arvaamattoman tärkeä tapahtuma. Kuta enemmän sinä
tunnoissasi laajenet ja syvennyt oman ahdasalaisen ja joka tapauksessa
vaatimattoman kohtalosi kautta avaraksi, inhimilliseksi ja myyttiseksi,
sitä vähemmän sinun tarvitsee oikeastaan »elää», sitä vapaamman
liikkumisalan saat taiteellesi.
NUORI:
Ajemmat esteetikot ovat nimittäneet ideaksi sen, mitä sinä sanot
myytiksi.
VANHA:
Anna sille mikä nimi tahansa. Aina puhutaan siitä, ettei taiteella
muka ole mitään tendenssejä ja ettei se saa tavoitella mitään
hyödyllisyyspäämääriä. Mutta toisessa korkeammassa merkityksessä
tulee kuitenkin jokaisen taideteoksen todistaa jotakin, ellei se
tahdo kerrassaan vetää päällensä sitä kirousta, että se on vain
pelkkää leikittelyä. Tosin tulee sen syntyä oman itsensä vuoksi.
Mutta sen ei tarvitse olla olemassa ainoastaan itsensä vuoksi,
yhtä vähän kuin minkään elävän olennon. Pitemmälle tuskin voimme
päästä tarkastelussamme. Olemme jo saapuneet unelman ja unelmoimisen
rajamaille.
(Viisi vuotta myöhemmin.)
VANHA:
Sattumus on johtanut meidät matkalla yhteen!
NUORI:
Voisi luulla, että sinä olet aina tähän asti tahallasi karttanut
tapaamasta minua.
VANHA:
Kuinka olisin rohjennutkaan! Sinusta on tullut kuuluisa mies, minä
vaivun yhä enemmän takaisin varjoon.
NUORI:
Toivoakseni ei tuo niin sanottu maine ole riistänyt minulta sinun
suosiotasi.
VANHA:
Se tapahtuisi vasta silloin, jos se viettelisi sinut itsekylläisyyteen.
Sellaiset ihmiset seisovat kuin kuolleet teostensa keskellä ja heidän
teoksensa ovat sairaina syntyneitä lapsia, joita odottaa aikainen
kuolema.
NUORI:
Ennen kaikkea on olemassa kahta lajia mainetta. Toinen johtuu tekojemme
ajallisesta, satunnaisesta, silmänräpäyksellisestä, arvoituksellisesta
luonteesta; se voi tulla yhtä hyvin oikean kuin valheellisen teoksen
osaksi ja sillä on vähän tekemistä sen maineen kanssa, jonka määrää
koko meidän olemuksemme ja joka riippuu teostemme sisäisestä
kokonaissummasta. Edellinen on kuin jonkun leikinlaskijan tai hyvän
juttelijan lyhytikäinen menestys jossakin seurapiirissä, jälkimäinen
kuin papin tai ihmisystävän syvä, hiljainen, pitkällinen vaikutus;
edellistä toitottavat muut julki ja sen syntyminen usein hämmästyttää
meitä itseämme, jälkimäinen taas säteilee sisimmästä sielustamme,
personallisuudestamme ja se saattaa esiintyä joka tapauksessa vasta
kuolemamme jälkeen tai elämäntyömme päätyttyä; edellisen tulee pitää
huolta jokaisen sanomalehtimiehen suosioista, jälkimäisellä ei ole
muuta tuomaria kuin oma sydämemme.
VANHA:
Minua ilahduttaa, että niin ajattelet. Mutta oletko aina elänyt ja
runoillut siinä mielessä? Arvelet minun tahallani karttaneen sinua
vuodet pitkät; tuntosi ei ole aivan väärä. Suoraan sanoen: menestyksesi
on tehnyt minut levottomaksi. Se oli minusta liian nopea, liian
meluisa, siinä oli mielestäni liian vähän asiallista ja se saattoi
liian vähän vedota taiteeseen. Mieleni teki odottaa ja minä odotin
seuraavaa kirjaasi. Se oli pettymys. Ei niin, että olisit siinä ollut
uskoton itsellesi, vaan olit levoton itsessäsi. Runoilijanäkemyksesi ei
ollut puhdas, vaan sinä näit siinä ikäänkuin lukijoittesi ja ystäviesi
uteliaat kasvot. Sinä pyrit tyydyttämään niitä etkä itseäsi.
NUORI:
Toden totta. Mutta olen kärsinyt rangaistukseni. Olen saanut
rangaistukseni, oppiessani halveksimaan. Olen kärsinyt rangaistukseni,
kun sieluni yhä tuskallisemmin huusi minua takaisin. Tunnetko sen
kummallisen mielialan, joka tekee jokaisen viipymisen rauhattomaksi,
jokaisen miettimisen katkeraksi? On ikäänkuin tekisi mieli matkustaa
kotiin ja hurjistuneet hevoset lennättäisivät kohti kaukaisia autioita
seutuja. Millainen arvoituksellinen olento asuukaan ihmissielun
sisimmässä. Sen ääni voittaa räikeimmänkin markkinamelun, ja jos
kohta senjälkeen olet yksinäsi, niin se äkkiarvaamatta vaikenee
ikäänkuin tahtoen kostoa, kun et sen sointua ennemmin totellut. Yhä
tarkkaavammaksi, yhä hiljaisemmaksi tulee sinun muuttua, ellet tahdo
muuttua kuuroksi sille äänelle, ja jos se vaatii, niin sinun tulee
luopua vaimosta, lapsista, rahasta tai omaisuudesta.
VANHA:
Niin paljon ymmärrystä niin suuren erehdyksen ohella!
NUORI:
Kuinka voitaisiinkaan viisastua ilman erehtymättä? Muistatko vielä
silloista keskusteluamme kertomisen taidon olemuksesta ja laeista?
Olen paljon ja usein sitä ajatellut Olen päässyt sen pääkohdista
selvyyteen, joka ei enää voi himmentyä. Ja kuitenkin, heti kun aioin
sovelluttaa yhdenkään näistä laeista, vaikka se olisikin lapidaarisin,
teokseeni, niin haihtui se pelkäksi sumuksi. Käy aivan samoinkuin
kirjoitetuille lakipykäläkokoelmille elävän ihmismaailman ääressä.
Itsessään: tosia, oikeita ja selviä. Sovitettuina siihen tekoon, siihen
ja siihen silmänräpäykseen: mitättömiä, mielettömiä, kuolleita. Tästä
tulin vähitellen siihen johtopäätökseen, ettei ole mitään muuta lakia
paitsi se, minkä me itse oman teoksemme voimalla esikuvaksi korotamme.
Jokaisen on lupa tehdä, minkä hän voipi.
VANHA:
Mutta ethän kieltäne, ettei silloinen keskustelumme ollut sinulle
hyödyllinen ja välttämätön?
NUORI:
En suinkaan.
VANHA:
Se on kasvatuksen probleemi. Ihmisessä on hyvää sekä pahaa. Esimerkki
herättää voimat. Opetus viitoittaa tien, näyttää rajat. Poroporvari,
joka aina valitsee valtatien, ja taiteilijakulkuri, joka jää risukkoon
kompuroimaan — ei kummastakaan niistä ole johtajaksi, edellinen
on tarpeeton, jälkimäinen vahingollinen. Niinpä taidekin ja sen
lainlaatijat. Olen tosiaan nähnyt ja surukseni huomannut, että sinä
olet halveksien sysännyt syrjään kaiken sen, mihin silloin näytit niin
kiihkeästi, niin intohimoisesti tarttuvan. No, oletpa usein takertunut
risukkoon, enkä vielä tänä päivänä näe sinulle olevan selvillä tien ja
päämäärän; niin kovalta kuin se kuuluneekin, täytyy minun se sanoa.
NUORI:
Ei se kuulu minusta kovalta. Semmoiselta kai minä sinusta näytän.
Sinä katsot tien päästä jäljellesi minuun. Sinä luonnollisesti
tiedät kulkemasi matkan, minun matkani menon sinä vain luulottelet
tietäväsi. Kullekin on oma tuskansa, oma kaipauksensa, oma etsimisensä
välttämätön, ja siinä missä minua sinun mielestäsi odottaa turmio,
kenties onkin minun pelastukseni. Kun kerrankin jätettäisiin
kaikki kritiseeraaminen, joka ei rajoitu kaikista ahtaimpaan,
käsinkoskettavaan, kouraantuntuvaan! Inhimillinen olemassaolo ei ole
mikään lautakehikko, eikä sitä voida mitata ojennuspuulla, eikä määrätä
näpöttimillä ja sinkilöillä, milloin se on tarkoitukseensa sopiva.
Jospa ei enää olisi yhtään koulumestaria! Jokaisessa opettajassa piilee
niin paljon kovuutta ja kovettuneisuutta, ja mitähän oikeastaan onkaan
sanottava niille, jotka pelkästä hyljättävästä ylemmyydenhalusta
kieltävät kaiken olemassaolon oikeuden elimistöltä, jonka luonto on
luonut.
VANHA:
Nyt sinä puhut omaan pussiisi. Mutta etkö sinä puolustaudu itse
taitamattomia tuhrijoita ja noita röyhkeitä tulokkaita vastaan,
jotka tungettelevat taiteen temppelin alueelle? Ja menetteletkö aina
oikeudenmukaisesti arvostelussasi? Eikö sinua milloinkaan johda harhaan
ennakkoluulo, ja koetatko ymmärtää luonteellesi ventovierasta ilmiötä
vai etkö hylkää sitä usein yksistään senvuoksi, että se on sinulle
vieras?
NUORI:
Olet oikeassa. Mutta suuttumuksessa, jota tunnen suunpieksäjiä
ja pöyhkeilijöitä vastaan, on usein toivottavaa suopeutta vielä
aukenemattomia ja taistelevia voimia kohtaan. Meillä Saksassa ovat
olot hyvin surulliset. Sadan taideteoksentarkastajan ja -arvostelijan
joukossa on tuskin yhtään, joka edes pystyisi, sanokaamme: käsittämään
sitä jalustaa, jolla se lepää. Turhamaisuus ja henkinen kuivuus
määräävät heille heidän innostuneen tai hylkäävän tuomionsa. Kaikkialla
pilkistää esiin koulumestari, ja ollessaan hyvänsuopia, he jo luulevat
menevänsä liian pitkälle. Anna anteeksi, että tulistun ja muutun
katkeraksi: mutta sinäkin pidät parempana ruveta diktaattoriksi kuin
olla ystävä, ymmärtäjä, hyväksyjä, selittäjätoveri. Miksi et suostu
tunnustamaan oikeaksi sitä välttämättömyyttä, joka _minut_ täyttää?
Kenties ei se, mitä minä luon voittamattomasta pakosta, eroakaan niin
suuresti kuin sinä luulet siitä, mitä oppilauselmat vaativat? Ja ken
ei koskaan loukkaa yhtään noista päältä katsoen rautaisista säännöistä
eikä saa itse teräväpäisintä arvostelijaa pudistamaan päätään, hän ei
ole mikään luoja, vaan jääpi ikipäiviksi tuhertajaksi.
VANHA:
Sinulla on aina ollut korkeammat ajatukset itsestäsi kuin muista. Mutta
en sinua lainkaan moiti. Päinvastoin täytyy minun tunnustaa, että
intosi tuli lämmittää minua omituisesti ja että minussa sitä nähdessä
syntyy ajatus, kuinka joutavaa, kaukaista ja voimatonta on kaikki tuo
kiihkeä hoppuaminen asioista, jotka kuitenkin — melkeinpä ivahymy
huulilla — kulkevat omia teitään. Ihminen on kaikki kaikessa, eloisuus
on kaikki kaikessa ja aina saattaa luonto, joka on varustettu parempaan
pyrkivällä kaipauksella, rohkeudella ja luomistahdolla, olkoonpa sitten
vaikka kuinka ahdas, nurisijansa häpeään. Mutta haluaisinpa tietää,
mitä ajattelet taiteesi tulevaisuudesta, sillä puheistasi huokuu
vallankumouksellisia aatteita.
NUORI:
Rakas ystävä, miten nopeasti opimme ymmärtämään toisiamme, jos niin
puhut.
VANHA:
Ja kuinka suuresti hämmästymmekään huomatessamme, ettei toinen olekaan
taistellut toista vastaan, vaan kolhinut omaa väärinkäsitystään, omaa
kärsimättömyyttään, omaa epävarmuuttaan. Jättäkäämme siis kaikki
yleismietteet tällä kertaa syrjään ja kerro minulle itsestäsi,
vain itsestäsi. Luulen siten saavani tietää kaikista enimmän sinun
taiteestasikin.
NUORI:
Minun taiteestani! Tunnustan sinulle, että tämä possessiivipronomini
tuntuu minusta vähän oudolta ja odottamattomalta. Jos rehellisesti
tutkin itseäni, niin ei minulla oikeastaan ole lainkaan taidetta. Se
mikä minua ajaa työhön, ei ole pyrkimys luoda jotakin täydellistä, eikä
toivo päästä omistamaan jotakin alani ulkopuolelta, eikä ainakaan ensi
sijassa halu muovailla värikkäitä kuvia tai plastillisia henkilökuvia
tai selittää kohtaloita, vaan minua ajaa jokin muu, ihmeellinen voima.
Se on syvä, yhäti kasvava levottomuus sielussani; tuntuu kuin olisi
rinnassani kätkettynä olento, joka tahtoo päästä tuntemaan itsensä,
päästä itsestänsä selvyyteen ja totuuteen, ja jonka edessä käteni
työ, luotu teos, on vain peili, josta hän voi katsella kuvaansa ja
joka tekee hänet sitä tyytyväisemmäksi ja onnellisemmaksi, kuta
rauhallisemmin ja selvemmin se heijastaa ympärilleen hänen ajemman
epätoivonsa kuvaa.
VANHA:
Niin on nykyjään monella runoilijalla. Senvuoksi he eivät enää
pystykään käsittelemään sisäistä maailmaansa kyllin objektiivisesti.
NUORI:
Jo taaskin koulumestari. Moitteesi koskee vain niitä, jotka eivät vielä
ole kyllin vahvoja ihmisiä, tai kyllin vahvoja taiteilijoita (sillä
mielestäni se on sama asia), tyydyttääkseen tuota demoonia, tuota
peikkoa, tuota olemuksensa levottomuutta. Heidän kuvastimensa tausta
ei ole puhdasta metalliseosta. Juuri se onkin uutta: yhä tärkeämmäksi,
suuriarvoisemmaksi, saattaisinpa sanoa jumalallisemmaksi kehittyy
ihminen ja ihmissielu. Kaikki eletyt tunnot tihentyvät sisäänpäin,
kaikki kireät solmut koskevat vain sydämeen tai sitten niiltä puuttuu
olemus ja ne ovat runoilijan käytettäviksi kelpaamattomia. Miksi kaikki
on niin ja miten siihen on tultu, sitä selittämään en tunne itseäni
kyllin rauhalliseksi enkä kykeneväksi, mutta että asianlaita on niin,
sitä todistavat tuhannet merkit. Karkeista silmistä ja karkeista
aisteista näyttää semmoisessa ilmapiirissä muovailtu ja luotu taide
vielä varjomaiselta, mutta aikaa voittaen ne oppivat kyllä näkemään ja
tuntemaan.
VANHA:
Kaikki tuo ei kuulu minusta laisinkaan niin uudelta eikä yllätä minua
niin suuresti kuin sinä näytit otaksuvan. Luulenpa, että hiukan runsas
sanatulvasi on täydelleen korvattavissa, jos sanomme, että sinä olet
antautunut tunnelmataiteen valtaan.
NUORI:
Ja luuletko sillä jotakin sanoneesi? Olkoon menneeksi. Kyllä minun
puolestani. Jos se sinua rauhoittaa, että tiedät sille nimen, — minun
puolestani. Yhtä hyvällä syyllä kuin tunnelmataiteeksi voitaisiin sitä
sanoa sydämentaiteeksi. Ja ken antautuu sitä palvelemaan, hän älköön
enää piirtäkö tavuakaan paperille sydämensä sykähtämättä, muuten hänet
potkitaan pois kutsuttujen joukosta. Luuletko siis oikun tai uhman tai
turhamaisen petkuttamishalun ohjaavan parhaiden miestemme tekoja heidän
parhaina hetkinään? He eivät ole itsepäisiä, he ovat aikansa lapsia,
heissä kiteytyy ihmiskunnan kaipaus ja henkinen tarve.
VANHA:
_Sinusta_ tahtoisin jotakin tietää, _sinun_ erikoisuudestasi jotakin
kuulla.
NUORI:
En taida pystyä siihen. Ja mitä hyötyä siitä olisikaan, kun sinä
kuitenkin epäilet taitoani, vaikka sanoisin sinulle: tahdon luoda
henkilöitä, joiden sielu on puhtain ja herkin soitin kohtalon
käsittämättömien sormien kosketella? — Muovailen kuviksi oman pelkoni,
oman ihastukseni, omat kuvitteluni elämästä, Jumalasta ja kuolemasta,
haluan esittää olentoja, jotka semmoisten tuntojen painon alla ja
henkäillessä reageeraavat sointuen välittömästi ja monisäveleisinä;
joissa on lapselliseen kummastukseen yhtyneenä viisaan katselijan
rikas kokemus ja jotka vaeltavat jokapäiväisessä puvussa kuten me
kaikki vaellamme, tietämättä mistä, tietämättä minne. Tahdon tehdä
yhdestä varjon, sillä hänen olemassaolonsa, hänen intohimonsa,
hänen mielijohteensa ja hänen tekonsa ovat hänelle ja muille yhtä
käsittämättömän hämäriä ja arvottomia kuin varjo, toisen taas, joka
rinnalla seisoo, joka ei mitään tahdo, ei mitään anna, ei mihinkään
pysty, ei mitään merkitse, tahdon kohottaa karakteristiseksi kuvaksi.
En tahdo kuvata ulkonaisten elämänvaiheiden solmeutumista, vaan
sisäisten elämäntuntojen myllerrystä, en hae mitään kunniata solmimalla
ja avaamalla kohtalonlankoja. En haluaisi synnyttää lainkaan ukkosta,
vaan kuvata ukkosilman kulkua, aavistuksista raskaan päivän hellettä,
kaikkea, mikä käy edellä, mikä kantaa syyn ja edesvastuun. En halua
prameilla suurilla tapahtumilla, vaan haen pientä tuskaa, joka
tuhansissa hahmoissa laahaa sielua perikatoa kohti, ja tämän kaiken
tahdon lopuksi johtaa suureen sopusointuun ja yhdistää moniin suuntiin
haarautuneet motiivit äärettömäksi melodiaksi.
VANHA:
Esikuva ei ole huonosti valittu.
NUORI:
Itseänikin hämmästyttää, että olen tässä keskustelun käänteessä
saapunut hyvin tutulle polulle. Eikä se itse asiassa ole mikään
sattumus. Kaiken nykyisen taiteen, jos se pyytää jotakin olla ja meille
jotakin antaa, täytyy tavalla tai toisella viitata Richard Wagnerin
arvokkaaseen nimeen tai välillisesti olla hänestä johdettavissa. Hän
itse ja me kaikki, suuret ja pienet, olemme saman ruumiin jäseniä.
Jokaisella on osaa toisesta. Ainoastaan kieltäjä hyljätään. Oppikaamme
olemaan hartaita ja vilpittömiä.
VANHA:
Ja kun kerran vanhetumme, älkäämme unohtako kuolla oikeaan aikaan.
