*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75981 ***
language: Finnish
VIRRANTYVEN
Kirj.
O. Manninen
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.
SISÄLLYS:
VIRRANTYVEN
Virrantyven
ARAT ÄÄNET
Arat äänet
Huhtikuun-aamu
Kevätsävel
Heinäkuunsää
Kukkula
Tuuliajolla
Hiili
Kultahääpari
Onnellinen
Uusi kohtaaminen
Kentiesi
Iltalaulu
Syyslehdet
Metsän kalmisto
Hiljaisuus
RAUHANMIES
Rauhanmies
Pyhä sota
Erinaceus europaeus
Alli ja telkkä
Kiiski ja lohi
Nokipojat
SEPPOJEN TULILLA
»Nel mezzo del cammin»
P. E. Pavolinille
Kalle Kajander
Toisin antoi aika toinen
Pekka Halonen
Jean Sibelius
Tuli tutkijan akkunasta
MUISTOJEN PÄIVIÄ
Ylösnoussut
Sankarien haudalla
Aurinkoratsastus
Kevään valta
Päivänmaa
Huokaavat korvet
Tietäjän muisto
Porrassalmen työ
Muistojen muurit
Molière
LEHMUKSEN ALLA
Lehmuksen alla
Titania
Särkynyt maljakko
Sapphon laulu
Vaeltajan yölaulu
KULTAISET TORVET
Kultaiset torvet
VIRRANTYVEN
Virrantyven
Kuvastellen nuokkuu kurjenmiekat,
kurjenmiekat kultakruunupäät,
alla heijuvaiset, heljät hiekat,
päällä päiväkorennoitten häät.
Alla virta auringossa vilkkuin,
vetten keinu vilpas, kiihkoton,
päällä lento poutapilven pilkkuin,
kulku päivän kulta valjakon.
Pilven päällä, aallon alla taivaan
silmin mittaamaton siintävyys,
ihana kuin ihmislasten vaivaan
ikävöitty rauhan iäisyys.
Niinkuin vipajavi virran kalvo,
haave harhaa, aatos ailakoi,
nuku ei, ei valppahasti valvo,
kauko-autereihin karkeloi.
Sinikorentoinen siivet antaa
liipotella, minne mieli lie,
hattarainen haaksi kauas kantaa,
kuultokuplanansa virta vie...
Suven suuri, runsas rauha yllä
soiluvaisen virransuvannon,
kestät, viivyt vain, sen tiedän kyllä,
kirkkaan, kiitäväisen tuokion.
Ehkä vie jo ensi virranpolvi
kuiluun kurimusten nieleväin,
kuss' ei saata hohtavainen holvi
kuvastella virtaa viihdyttäin.
Sopusointu, suurten vastavoimain
viihdyttäjä lepoon lempeään,
kuohut rintain, vaivan vartioimain,
laula lailla virran viihtymään.
Tiedän, ettet särkymättä säily,
kuultos on kuin heljä kupla vain.
Siksi sielun pohjaan siinnä, päily,
kons' on hetki valtain valkeain.
Siinnä kesän siunausta tiukkuin,
ettei kalva aatos ajan muun:
kulku kautta kurimusten kiukkuin,
kautta viimeisimmän virransuun.
Että rientäenkin ihmisrintaan
kuvastuksin kultaisin sa jäät,
niinkuin kuultaa aallon päilypintaan
kukat suuret, kultakruunupäät.
ARAT ÄÄNET
ARAT ÄÄNET
Arat äänet, kuin nousu oraan,
ujot kuiskeet, kuulutte taas:
»Säde päivän on päilynyt soraan,
on haljennut haudan paas.
Iäks eikö taistoon ja toraan
jo tallattu taimimaas?
Kevät seurasi talven selkää,
kevät seurasi sittenkin.
Kevät viittasi: viherrelkää,
yli hautojen vihreimmin!
Kevät, ah, sun antejas pelkää
suku kukkies kuihtuvin.»
Mitä vastaan, vienoiset, teille?
Kevät tietää, ei kenkään muu.
On koittanut nukkuneille
ylösnousemus, kukkain kuu.
Kevät vaatii: sen valvateille
häävaattehet valmistuu.
Ei kehrää, ei tee ne työtä,
vain hiljaa ne heijastaa
sitä päivää, mi seurasi yötä,
sen kulkua korkeaa.
Sen nousette, vaivutte myötä,
sen kutsua kuunnelkaa.
Pian, empijät pikkuruiset!
Lyhyt hetki nyt kaikki luo.
Ujot kuiskijat toukokuiset,
kevät kukkia sallii ja suo.
Sen säät sädehohteluiset
kaikk' auringon armot tuo.
HUHTIKUUN-AAMU
On käynyt talven muoto juro
jo leppoisampaan muhoiluun.
Jo vääntää väkkäröitä puro,
tuo huima poika huhtikuun.
Taas koivun kylki tiukkuu mahlaa
niin makeaa, kuin mettä jois.
Ja lätäköissä lapset kahlaa,
kuin löytty onnen lähde ois.
Jo varikselta saappaat saivat
he punaiset ja pulskat, hei!
Ja uudet, uljaat kaarnalaivat
jo vettä viiltämään he vei.
Tuoll' ojan vartta vainiolla
käy nuori teini, kirjakoi.
Ken kirjain kimpussa nyt olla,
ken niitten pölyt niellä voi?
Ne sinne jäi, kun kutsun raikkaan
toi kylätieltä riemu tuo,
kun silmä sattui sinilaikkaan,
mi pilviin pilkahduksen luo.
Ja ennenkuin hän itse huomaa,
tuoll' ulkona jo uutteroi
hän puhkoin puroselle uomaa,
mi riemuin solisee ja soi.
Hän innoll iskee jäätä särkein,
hän kevään suonta auki lyö.
All' auringon nyt ainut tärkein
on tänään hälle vain se työ.
Pois kaikki jäykät foliantit
on kauas, kauas häipyneet,
pois herrat Hegelit ja Kantit,
vain helkkyy heljät kevätveet.
Vain pojan riemut, puuhat pojan
nyt vallitsee, ja tuokion
hän ourutessa kevät-ojan
vain onnellinen lapsi on.
KEVÄTSÄVEL
Ja hiirenkorva herkin,
mi puuhun puhkeaa,
se meille antaa merkin:
ei mieltä katkeraa!
Ja laine läikkypäinen
se meille laulaa näin:
viel' olin äsken jäinen,
nyt läikyn kimmeltäin.
Ja aamun kiurut soittaa
jo alta auringon:
kuss' ikään kevät koittaa,
siell laululinnut on.
Ne vaipuu, talven vallat,
kuin niit' ei ollut ois.
Ei yöt, ei hyyt ja hallat
kevättä polje pois.
Se saapuu, uutta, uutta
taas ihmett' eikö tee!
Sen nuorta ihanuutta
maat, ilmat iloitsee.
Pois kirpoo talven taakka
sen koittoon kultaiseen.
Povesi pohjaan saakka
se saapuu saattoineen.
Ei estää eljet kateet
voi tietä voitokkaan,
ja laulut, kukkasateet
on kosto laupiaan.
HEINÄKUUNSÄÄ
Päivä hehkuva heinäkuun,
hervonnut tuulen tuntu,
neitoja sotkina salmen suun,
vartta ei varjele huntu.
Kukkea, ruusuinen kuultavuus
helliä päivän paahdon, —
Afroditenko synty uus
helmasta aallon vaahdon?
Kaukana autere karkeloi,
siintävi laivan sauhu.
Höyrypilli jo pitkään soi —
vallaton kiire ja kauhu!
Poiss' ovat, aaltoko vei ne vai
ilmako, metsän lehto?
Autuas aalto, jok' olla sai
kuolematonten kehto!
Autuas ilma ja metsä, maa:
Hellasta Pohjan mailla
saivat hetkisen heijastaa,
hehkua Hellaan lailla.
Helios orhinsa ohjaa päin
korkeuden sinivuorta,
kylmän maassakin kypsyttäin
hempeä neitsytnuorta.
Maassa, min kohta jo kytkee jää,
hankien alle mi haipuu,
kauneus, kauneus välkähtää,
maan ilo, ihme ja kaipuu.
KUKKULA
Humisevan holvin
alla polku loiva,
monin mutkin, polvin
ylös kiemuroiva.
Virsta virstan jälkeen
nousemista kestää.
Näköalan välkeen
metsän seinä estää.
Joskus oja, aita,
oudompaa ei uutta.
Mikään tien ei taita
yksitoikkoisuutta,
tarjoo tavatonta,
maksavata vaivan.
Muistat tietä monta
samanmoista aivan.
Astut, astut vitkaan,
uupuvat jo jalat.
Tuskin huomasitkaan,
kun jo aukee alat.
Pälvipäihin hiiluu
täys jo päivän terä,
keltalainein kiiluu
halme, pellonperä.
Taukoo tasamaaksi
laki vaaran loivan,
vainioksi, haaksi
talon vankan, voivan.
Puunto pirtin seinän
honkapuulta hohtaa.
Pitkän pihaheinän
halki polku johtaa.
Tanhualle sauvas
tiellä vuoltu vaipuu,
samoo katse kauas,
kauas niinkuin kaipuu.
korvet, järvet jalot
kimalluksin kirkkain,
tanteret ja talot
ihmisvaltaa virkkain:
kylät, kirkot vasten
kaukaisuutta salon
näkyy koossa lasten
korttitornin, -talon.
Yks on suuri yhä,
näyttää suuremmalta:
kuultopylväs, pyhä
korkeutten valta:
Etäisyytten ääriin
näkyy estehettä
peninkulma-määriin
metsää, vuorta, vettä:
holvit humuisammat,
korkeampi rinne,
vallat vaurahammat
taloittuneet sinne.
Pitkät pellot heillä,
tähdet tähkäpäitä.
Sieltä silmänneillä
tiet ei seinäkkäitä.
Vaara vaaran päällä,
laajempi sen laki.
Vasta tunnet täällä,
kunne haavees haki.
Laakson tuskaa tuimaa
tunnet kukkulallas:
huiput nuo sua huimaa,
alangot ei allas.
TUULIAJOLLA
Vain heikko, hauras, vaappuva purren puu
ja voimaton, pian pirstoiks särkyvä ruori,
kun alla ammottaa syvä aallon suu
ja vyöryy, viistäin pilviä, vetten vuori.
On taivas musta, kuollehet tähdet, kuu,
on tuul'ajo toivos, onnesi, voimasi nuori.
Nyt hengen hinnaks aaltoon jok' aarre muu,
jott' alta ei ohut uppois pähkinänkuori!
Nyt, myrsky, suurta, selvintä selkää vie,
miss' ei liki väijy liete ja matalikko,
vaan kuolon viestinä korkea leimaus lie!
Nyt rannat, maat jätä, rientäjä henkirikko,
on turva ainoa aallon ja tuulen tie,
on laaja, raskas, rannaton lainehikko!
Niin, sen tiedän, mieles tulla
sepon tult' on tuntemaan,
hehkumaan on himo sulla,
kirkastuksen kunniaan.
Varma vuoros vartoo, malta,
kerran hehkuhetkes lyö,
kerran nouset kiron alta,
käyt kuin aamuhunsa yö.
Painaa seppo täysin palkein,
tuo sun tulikoitoksees,
sinut vaatehtivi valkein,
henkää hehkun sydämees.
Silloin hiilut, hiili musta,
untes suuren tuokion.
Kenpä tuntis Tuhkimusta,
joka juhlan tähti on?
Silloin, sysi synkkä, loistat,
silloin tuomitset ja jaat:
tulen voimin kuonan poistat,
kunnes selvän kullan saat.
Poiss' on yltäs öiset verhot,
pakkos piillä pimentoon,
kipunas kuin kimmel-perhot
lentää liekkikarkeloon.
KULTAHÄÄPARI
Kevätliitto nuor', ajat kullankukkurapäät,
elon kutsuvan kukkahäät,
ne tietävät, miten päilyä päivän koi,
miten kukkia mieli voi.
Iän pitkän työ, yhä itsensä unhottain
ja muistaen muita vain,
se virkkaa voi, mitä alttius aikaan saa,
mitä rakkaus rakentaa.
Ei mittaa nuorten mieli, miks on se niin;
kuin marjoihin kultaisiin,
joit' uhkuu kypsän, siunatun syksyn puu,
vain kilvan he kurkoittuu.
ONNELLINEN
Hän onnea antoi ja onnea sai,
oli onnen sunnuntailapsi hän kai.
Hän päivänpaistetta myötään toi,
ilon kukkia kultainen lämpö se loi.
Säde silmässään, säde sielussaan
oli hellä, mi kirkasti murheet maan.
Suli pilvet pois, suli jäisin jää,
säde voi, mit' ei konsaan kolea sää.
Niin valitut valtojen korkeain
väen saa avuks astua heikompain,
väen, innon, mi väsähtämättä vie, —
lyhyt elämä, pitkä on etsijän tie.
Lyhyt elämä, iäinen kaipaus,
tääll' autuainta vain aavistus.
Ah, koht' oli ranta jo tullut tuo,
joka rientäjän vihdoin levätä suo,
tuta rauhaa suo sopusointuisaa, —
on kaukana vaivan ja varjon maa.
Vain rakkautta hän saatoks sai.
Oli sees, pyhä, päilyvä sunnuntai.
Oli suur', oli täys suven kukoistus,
yli maan, meren juhla ja hartaus.
Pyhän virren hyminä vienoinen
kohos soimaan kuorojen kaukaisten.
Ja mullan maasta hän muutti pois,
kuin soinnut sointua vieneet ois.
UUSI KOHTAAMINEN
Ne vieri pois ne vievät vaunut
ja niiden myötä matkamies,
ja sydän, vaikka valmistaunut,
vast' eron vakavuuden ties.
On kotoisissa kammioissa
nyt hiljaisempaa, tyhjempää,
ja luona sen, ken sielt' on poissa,
alati aatos viivähtää.
Hänt', eronnutta, mieleen johtaa
kaikk' esineet, kaikk' askareet;
nykyistä elävämmin hohtaa
nyt entishetket elpyneet.
Ne usein ilmi-todellistuu,
kaikk' ero haihtuu, etäisyys:
ei mennytkään hän, siinä istuu,
hymyily vastaa hymyilyys.
Ja on kuin ensi tuokiossa
ois soiva tuttu ääni taas,
kuin hämyisessä kammiossa
hyväilis sormet suortuvaas.
Sanoiksi saamasta min esti
useinkin hetki soinnuton,
niin läheisesti, lämpöisesti
nyt soi kuin kuiske sovinnon.
Kuin saatto, jok' ei luovu luota,
poismennyt mieleen palajaa,
salaista tunnustusta tuota
sanattomasti kuiskuttaa.
Ja kaipaus, mi kalvoi mieltä,
ei tyhjyytt' enää tuta voi,
jo kuuntelee se kevään kieltä,
se odottaa, se unelmoi.
Kuin yöhön aamun ylhä sulo
kuvastuu kohtaaminen uus,
kuin lapsosille joulun tulo,
kun laulut soi, kun syttyy kuus.
On pian mennyt aika pieni, —
niin rinnan aatos riemuaa, —
koht' ohjata jo oman tieni
sen luo ma saan, jok' odottaa.
Miss' armaamman luo aamu säteen,
maat heleämmin heilimöi,
siell' yhdymme taas käsi käteen,
niin sydämeni ikävöi.
KENTIKSI...
Kentiesi kevään säillä
se totta ollut ois,
kun maat on pälvipäillä
ja lähtö järven jäillä
on läikkyellen pois;
kun kutsui kevään valta,
koi-luoja, kukkimaan
runonsa roudan alta,
tarulta, tai vahalta
kun tuntui tarhat maan.
Ois noussut harjahirsi
sydänten pyhättöön. —
Jo kerkee syys ja kirsi,
ei helky kiurun virsi,
jäi ruusut jäätikköön.
Lie aika linnunmuuton,
jo halla virvet vie
syyslaakson laulupuuton,
yö tähdetön ja kuuton
koht' ympärillä lie.
Ah, kevään kukkakuita,
kun mett' on metsä, maa,
ja metsässä ei muita
kuin linnun laulupuita,
kuin aamun purppuraa!
Näe teit' en enää toiste,
te kevään säihkysäät;
pois tummuitte jo, pois te,
se loppuu, kevään loiste,
ne kestää, talven jäät.
Kuin haave kevät haipuu,
sen kukka kuolee pois,
sen valtakunta vaipuu,
mut kuolla kevään kaipuu,
ah, kuunaan kuinka vois!
Mi mieleen kevään hempi
niin kuuman polton tois,
mi loisto, loihtu, lempi?
Oi uni ihmeisempi,
kuin kevät itse ois!
ILTALAULU
Niin kultainen ja lämmin pirtin piisi
on tulla luo, kun viiltää kolkko sää.
Mut, sydän, ymmärrätkö ystäviisi
sä yhtyä, kun synkkyys yllättää?
Lyö pirta, nopsaan nousee, laskee niisi
ja helskyin kirjokangas kehkeää.
Mut, elon kangas, missä katkelmiisi
on langan laiminlyödyn liittäjää?
Vuoskymmentä jo vierähdellyt viisi!
Kuin kaunis ranta, joka kauas jää,
kuin mennyt, palaamaton paratiisi,
ol' aika kerran armaampi kuin tää.
Ah, muistot kaiken kirkkaan, pois mi kiisi,
kaikk' illan kullat maille kylväkää!
SYYSLEHDET
On routainen tanner tiemme,
ei kukkia maassa näy.
Kesän menneen lehtiä liemme.
Vilu viime karkelo käy.
Tuta saamme tuulta ja hallaa.
Kesän seppelet viima vie.
Korot raskaat kulkee ja tallaa,
mi latvoina laulanut lie.
Ei kuulla, kun uudet, suuret
suvilatvojen laulut soi.
Vain syvällä maassa juuret
mehun meistäkin ehkä joi.
METSÄN KALMISTO
Ei kuolla metsän jalo
voi tallijuhdan tapaan.
Salaisin hautaa salo
vaeltajansa vapaan.
Sen viime hengenvedon
yö lauha ottaa vastaan.
Kisoille unten kedon
pois salo laulaa lastaan.
Väkevät sammuu vaistot,
ja laukee voima jänteen.
Taa vaipuu valtataistot,
kuin päivänlasku länteen.
Vasaman tuiman vartta
nyt punaa suonten kulta
kuin liekki kasvain kartta —
saa aarteen ahnas multa.
On juostu viime kiista,
voi raueta jo raajat.
Edemmäs riensi riista,
kuin minne saapuu saajat.
Pää ylväs maahan vaipuu
yön helmaan, rauhaan korven.
Niin kauas, kauas haipuu
kaikk' äänet ajotorven.
Pois tenhot teitten aavain
unohtaa uskalikko;
unt' yrtiksi jo haavain
saa rinta nuolirikko.
Niin vienosti se raukoo,
niin auttavaisin aikein,
niin hiljaa taju taukoo:
näin helppoako vaikein!
Soi tuuditellen tuoneen
vain tuuli yön, puut jylhät.
Yön tähdet ruumishuoneen
on kynttilöinä ylhät.
Yö kuolinliinat kutoo,
sen varjot vainaan pukee.
Yön kastekyynel putoo,
yön mykkyys haudan lukee.
Ja kukkia ja lunta
kuut kulkee ylle kylväin.
Maan unta, mullan unta
all' uinuu metsän ylväin.
Ja peittynyt on pian
iäksi ilmain alta,
kuss' etsi kuolinsijan,
kuss' uupui metsän valta.
Vain, kyltyin ihmiskyliin,
jos eksyt joskus liian
syvälle korven syliin,
oi sisko sinipiian,
käyt helmaan hiljaisimpaan
sen kätketyinten loukkoin,
sen viitaan vihannimpaan,
pois kauas teiltä joukkoin,
maass' ehkä mätäs hohtaa
niin vehmas, tuoreen tumma,
sisällä korven kohtaa
sua kukkaloisto kumma.
Mont' ehkä muisteloksi
sa poimit, poistut luota.
Et metsän kalmistoksi
sa tunne paikkaa tuota.
Et arvaa, mist' on nurmeen
tuo noussut 'vehmas nukka,
maast' että sydänhurmeen
joi voimaa korven kukka.
HILJAISUUS
Hiljaisuus minun himoni,
haikeus minun haluni,
ilta tumma tuttavani,
ystäväni yö sanaton;
jäivät mulle, muut kun jätti,
pelastivat, muut kun petti,
auttivat vesiajolta,
vaipumasta varjelivat,
loivat luotosen merehen,
uivalle utuisen saaren;
siell' on teltta terhenestä,
nuotio sydänsysistä,
yksinäisen yömajaksi,
tuttavattoman tuvaksi,
pyhäksi pysähtyäni,
areksi asettuani,
elon tuiman tuokioksi,
vanhan päiväni varaksi:
sana siell' ei muilta saavu,
viesti multa muille vieri,
meri on saarta saartamassa,
syöverit syliämässä.
RAUHANMIES
RAUHANMIES
Miks suotta toista tokaiset,
sopua oivaa sokaiset?
Pois kaikki oksat okaiset,
suo rauha, rauhan saat!
Rakenna rauhan kappeli,
se hullu mies, ken tappeli,
mut viisas tieltä lappeli,
mink' ehti lapikkaat.
Miks soittain lähdet sotihin?
Tuo routa porsaan kotihin,
tai suistut surman otihin,
pääs puhki pusket vaan.
Ei kuku onnenkäkesi,
jos sonnustatkin väkesi,
sun pieni pieksämäkesi
se siellä peitotaan.
Jos tyhjistä ja vähistä
ain' alkais räiskää, rähistä,
jäis ruumenet vain tähistä
ja lihoista vain luut.
On julkeaa, jos valaiset
sa saalispaikat salaiset.
Jos missä veet on kalaiset,
vie verkkos vain kuin muut.
Saat suvaita ja sallia,
jos maass' on joka mallia;
ei tasavallan tallia
sun taikkos luoda voi.
Ois työtä niistä talkoista:
tuo punaista, tää valkoista,
ja paikoista ja palkoista
juur julma parku soi.
Suo halullisten hallita,
maan valituiden vallita,
vain rauhan virttä rallita:
hoi-laari-laari-laa!
Kyll' asiat ne hoitelee
ja rattaat rasvaa, voitelee
ja veroruoskin roitelee
sun nahkaas naukuvaa.
Kun voit, niin nuku untasi,
sun valvoo eduskuntasi.
Vain turhat haaveksuntasi
ne suista sukkelaan.
Ei suotu sulle siipiä,
et lentää voi, mut kiipiä,
voit hissutellen hiipiä, —
ties, minne saavutkaan.
Voi torat paljon tuhoilla,
mut ruokituilla ruhoilla
ne käy, jotk' osaa muhoilla.
On »jomminkummin tai
päinvastoin» varmin viitoista,
ei potkita sua liitoista,
mut lemmon hakkapeliitoista
vain harmin, haitan sai.
Silitä, älä sivalla!
Käy itsehes, jos ivalla
toist' isket halveksivalla:
lyö pökkö pökkijää.
Jo pankkiiritkin pahoittuu,
ja milläs sitten rahoittuu?
Maas autioksi ahoittuu,
ja hampaas naulaan jää.
Siis, veikko, mieles hillitse,
ettei sua vimma villitse,
ja viisauden prillitse
vain katsele maailmaa.
Pois luonto lyhytmalttinen
ja paatos ylenpalttinen!
Tie tasainen, asfalttinen
on varmin vaeltaa.
PYHÄ SOTA
»Me riennämme taistoon, me lennämme, laulamme!
Siis meillä on kaikilla päämme ja kaulamme.
Ajan uuden rintama Pohjolan äärillä!
Ajat muuttuu, niin muoto myös muurijäärillä.
Mikä juopa, jos entiskausiin vertaamme
rodun kukkaa, vihreintä vuosikertaamme!
Joka edistysvoitosta vaarin me otamme:
monet meillä on olleet jo ilmasotamme.
Taktiikass' on varsinkin verraton mahtimme:
mitä laajempi lauma, sen tarkempi tahtimme.
Univormu on laatua myös paki-parasta,
ihan uus sävy-yhtymä verasta, sarasta.
Mitä meill' ei ois ajanmukaista asetta!
Ota jos mikä vain omakarvainen gasetta:
on pyssyjä, tykkejä, kuularuiskuja,
ne ei maar nakkele lentomuiskuja.
Joka ainoa ammoin jo perästä-laattava:
miten sihti liekin, mut perä on taattava.
Tosin kyllä me itse ei keksitty ruutia,
mut polttaa me osaamme, päivässä puutia.
Ja pommit ja miinat, voi jotain ne tehota.
Ja kasarmi-flooramme — eikös se rehota!
Näet sota ei vaadi vain ruutia, terästä,
vaan ennen kaikkea henkeä erästä.
Niin, oikea henki! Sill' itsesi sonnusta,
kun on pyhä sota nyt kodista, konnusta.
Nykyaikainen sota on inhimillistä,
kuten sivistyskansa on kaukana villistä.
Kera kristityn kun soti valkoinen kristitty,
ain' onkin päät muotojen mukaan listitty.
Vain murhattu miehet, ei solvattu nunnia,
pyhä ollut on ain' alakuntoisten kunnia.
Pyhät niin hyvin peuhaajat penikkatautiset
kuin kuhnurit, tuhnurit maailmankautiset.
Mut entä kun vastass' on pimeä pakana?
Niin, ei nisun nimeä ansaitse akana!
Siin' ei sovi ennakkoluulojen luulija:
me armotta ammumme dum-dum-kuulia.
ERINACEUS EUROPAEUS
Luonnonhistoriallinen tutkielma
Se muistuttaa hyvin piikkisikaa,
vain koossa on vika, ei sisussa vikaa.
Hyv' ei mennä silittämään sen selkää:
se on peljättävin, kun se itse pelkää.
Kuten aurinko paistaa hyville, pahoille,
sen on piikit tanassa kaikille tahoille.
Sano myyrälle: »Siinä on auringonkerä!»
niin myyrä myöntää: »Voi olla perä!»
Se edustaa meillä Europan faunaa,
ei korpea, Lappia, kotaa ja saunaa.
Se veisaa: »Kaikk' oomm' tääll' tuonen kauhass',
mut pistinten takan' on taatuss' rauhass'.»
Sitä sikäli verrata voi suurvaltaan,
kuten aurinkoon kerä-kippuraltaan.
Se kun pörhistää joka piikkisäteen,
paha ottakoon hänet kintaatta käteen.
Sen on harja pystyssä harin-hurin,
kuin piikkitynnyrin kääntäisit nurin.
Se on hyönteissyöjä, sen näkee suusta,
sitä myöten sen tuomio ruoasta muusta.
Se uurtaa ja puurtaa, sill' on pihaheinässä
sama virka kuin luteenmyrkyllä seinässä.
Sit' ei siis ole syy erikoisesti vieroa,
jos ei ystävyyttä myös liioin hieroa.
Se kun aina varoo: Jos joudun kiikkiin!
heti keräks se kiertyy ja turvaa piikkiin.
Kerä kiukkuinen! Sama kuin kuristusnuora
hädän hetkellä sille ois selkä suora.
Mitäs teet, kun tuommoinen tuppaa eteen?
Ota tikku ja sillä se vieritä veteen:
suurvallan alta maa katoo vankka,
se on avuton veessä kuin maalla ankka.
Ala — myyränaurinko — potkia, sätkiä!
Arat paikat paljastaa visu kätkijä.
Käy ilmi, mi piikkilinnassa piili,
kerän keskus, sentimentaalinen siili.
Sinä ymmärrät Werthereitä ja Lottia,
kun katselet uivaa iiliskottia.
Mitä tunsi Napoleon Waterloossaan,
sitä siili kylmässä qvi pro qvo:ssaan.
Se huokaa: »Joudu, emo luonto, apuun,
minun sieluni siirrä jo kalaan tai rapuun.
Tee siilistä silli edes jonkinlainen, —
se on puustavin muutos vain pikkarainen!»
ALLI JA TELKKÄ
Lintutarina
Alli ja telkkä ne souteli suulla lahden,
lauleli lainehilla ne kilpaa kahden.
Kiitteli kartanoaan, kovin kerskui telkkä:
»Oikea on puupönttö, ei pehko pelkkä.
Valmistettu on mulle se vartavasten,
tehty se on pesäpirtiksi telkän lasten.
Torjuu tuulen seinä ja katto sateen.
Saa sitä katsoissaan moni mielen kateen.
Siit' ota sinäkin onnesi oppi ja malli!» —
Vastasi soreasulka aaltojen alli:
»Mitä se pyhittää, jos pöntössä asut,
jos munit munittajillesi täyteen vasut?
Eip' ole ääntä sulla, mi lauluun laukee,
siellä, miss' aavat, ihanat ilmat aukee,
missä liikkuu veet syvät, selvät, väljät;
sulla on poukamas vain ja sen pohjanäljät.
Pönttös on pökkelö tyyni, ei tuulien tuutu —
sulle sen onnesi suon, en sure, en suutu!» —
»On maakynnessä maar olo oivin ja reiluin,
ei vesill', ilmoilla irtolaisena heiluin.
aulaa saat sinä, panna taitosi paraan,
teet tupas sillä vain tuulten ja vaahtojen varaan.
Ei, tosipohja on toista kuin haaveet hauraat,
haihattelusta ei valkene päivät vauraat.
Asianpaikassa auta ei horunloru,
allin ei allitus eikä joutsenen joru!»» —
Alli ja telkkä ne noin veti hammasnuottaa,
näet kukin toistaan luulee ja omaansa luottaa.
Eip' ois tainnut allia telkkä taata,
allista telkkä ja pökkelö yht oli maata.
tehdä tietä, että kävis estymättä henki,
tuhmasti ett' isännöis ei tuli, reima renki.
Kenen haave hartaampi kesän marjamaihin,
lepopäivän päilyntään ja suvisunnuntaihin
kuin sen, jolle talven viima veikoista taatuin,
joll' on synkkä sydenkarva seisten ja kaatuin!
Oispa aina aurinko ja auttais kesän marjat,
haikarojen hallita jo joutais katonharjat.
Kaikk' ois samankarvaisia, mustat kanssa muitten,
viinapuitten vierellä ja alla leipäpuitten.
Vaan on jäinen talvenjänkä kestämistä kesään,
paljon puuta, pökkelöä tarvis panna pesään.
Pian vilu viiltää ja näppäisevi nälkä,
missä tuli vastaan ei väkevästi välkä.
Niin on pakko pakkasella, niin on tarvis talvella
ihmisen tulta, tulen ihmistä palvella.
Turvaksi sen tuntee ja aarteeksi arvaa,
kell' on iho ihmisen, ei Mikko-ketun karvaa.
Tuska olla tuletta ja valkeatta vaiva
sen, ken julki vaeltaa, ei myyränteitä kaiva.
Saavat mustat muutamat hoitaa savuhormia,
jott' ois muilla pitää vara valkeita sormia.
Kussa tuli tukahtuu ja tuhka hengen tukkii,
liikumme, ja liedellä taas tulikukka kukkii.
Herttaista on herätä ja torkahtaa sen ääreen.
Häkä päät' ei hämmennä, ei kiipee kihti sääreen.
Paha nokivalkea ei nousemahan kärky,
palokellon pauhusta ei rakas rauha järky.
Hyv' ei järky järjestys, ei raiteet, ei kaavat,
maurit työnsä tekevät ja maurit mennä saavat
Olo varma, valoisa on majakansan kauniin,
valkonymfin valkeus se nojaa nokifauniin.
Muuttumatta, puuttumatta maass' on olo oiva,
pyrkijänsä pysty saa ja luovijansa loiva.
Nokipojat nousta saa, on jyrkkä tie ja kaita,
kupehiila kuilut, missä muilla tasamaita.
Oksa kutsuu oravaa ja huiput huimapäitä.
Niitä kasvaa, kaikki säät on niille kasvusäitä.
Yksi kaatui, kaksi kasvoi, toiset homman hoitaa.
Katot kansoittelemaan on monta nokinoitaa.
Ilmaiseksi niitä maasta marrostakin itää,
huimapäitten heimosta Herra huolen pitää.
SEPPOJEN TULILLA
»NEL MEZZO DEL CAMMIN...»
Eino Leinolle elämän keskipäivässä
Nous ammoin maaliskuisten unten ummut
ja välkkyi helkatulet toukokuun.
Nyt kesää täyttä tähkii kedot, kummut,
sen vehmain verho pukee maan ja puun.
Siis tuumitko: koht', armas suvi, tummut!
Ei, lämpö vain nyt kruunaa loiston muun,
ja rauhan virret soi, ei sotarummut,
sua elojuhlaan kutsuu siunattuun.
Niin Luojan kesä kiirehtivi hiljaa,
sen täyttyy ihmetyöt, ei kesken jää,
se maasta nostattavi nuorta viljaa,
ikuista viljaa, virren heilimää.
Ja täys kuin kesä kukkaista ja liljaa
syys olkoon väri-, tähtivälkyntää!
6.VII.1918.
P. E. PAVOLINILLE
»Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla»,
ett' oisi koskaan Suomen säveleillä
vaeltaa siivet laulun valtateillä
ja Suomen virttä virkkaa maalla muulla:
kuink' immen hius helkkyy kannelpuulla,
käkösen kullat kukkuu, kuink' on meillä
runoinen rusko mailla pimenneillä,
kun päiv' ei paista eikä kuuhut kuulla.
Nyt Suomen suvihaaveet niittää halla,
on murhe maassa, mielet miekan alla.
Mi jäävä lie, kun lankee laaja niitos?
Vaan uusin soinnuin, suloin kauas helää
se syntylaulu, jossa Suomi elää.
Sen siivittäjä, Sulle Suomen kiitos!
1911.
KALLE KAJANDER,
Tervehdys 60-vuotiaalle
Innon miestä, kunnon miestä,
kynän miestä, kynnön miestä,
seppoa sepon pajassa,
Pellervoista pellon työssä
kiittävi kera-eläjät,
vaivastasi viljan saajat.
Oispa korpi kostuneempi,
raatumpi karu kamara,
kerkeämmin kiitteleisi,
ylevämmin ymmärtäisi
arvoa vaon ajajan,
uran kaivun kauneutta,
palvoisi palavin mielin,
tulisesti toivottaisi
noita paljon nousevaksi
sukuasi Suomen soille,
rotuasi roudan maille
pitämähän pellon puolta
liioilta vilun vihoilta,
hallan töiltä haikeoilta.
14.III.1922.
TOISIN ANTOI AIKA TOINEN...
E. N. Setälän 50-vuotispäivänä
Toisin antoi aika toinen,
lahjoitteli lapsillensa,
myötätuulen toivehille,
hankatuulen haavehille,
kerran Suomelle suvannon,
kesän armon, aamun kihlat.
Nyt mitäpä miehellensä
aika suopi antimiksi,
suuret vai vähätkö suomat
vaiko ei vähiäkänä?
Vastasään väkevän antoi,
vaati miehen mittasille,
voiman voittokilpasille.
Nyt ei tuulesta tukea
eikä aalloista apua,
nytp' on miehen mahtaminen,
tarmon taival soutaminen,
maalle noita noutaminen
Sammon saatuja muruja.
Antoi talven, antoi taiston,
soi kaiken karaisevaisen,
pienet kylmivi kypenet,
suuren liekin suurentavi,
sepon valkean väkevän
sydämessä syttynehen;
paljon polttavi poroksi,
kestävimmän kirkastavi.
Meilt' otti olevan onnen,
kaiken tuumivi tuhota:
pohjan alta, päivän päältä,
jäämättä jalansijoa.
Niinp' on onnen ottaessa
mies itse enemmän antoi,
jaksaja jalommin jaksoi,
korkeni koetuksessa.
Mink' on maa masennetahan,
pyhät rannat raiskatahan,
senp' on seisovi lujemmin
Suomen linna liikkumaton,
suojamuuri sortumaton
Suomen sulhojen povessa,
sydämessä sykkivässä.
27.II.1914.
PEKKA HALONEN
Sähkösanoma 50-vuotiaalle
Paljon on Paavoja Savossa,
siinä Pekkoja sivussa.
Yksi on meidän mieli-Pekka,
mieli-Pekka, maali-Pekka,
Pekka kuin mäen petäjä,
Halonen kuin harjun honka.
Niinp' ole kauan oikeana,
pystylatvana pysyös:
sata vuotta työn tekijä,
työ itse tuhannen vuotta!
23.IX.1915.
JEAN SIBELIUS
Sekö mahtaja vain, ken käskee kansoja, maita
kenen tahto miljoonille on pakkopaita?
Sekö suuri vain, jota kantaa suitsutuspilvet,
ja korkea, jolla on kalskuvat kantakilvet?
Sekö rikkain, jolla on kukkurapäisin kulta? —
Miks sitten tunnustaisimme taivaan tulta?
Sa terve, seppo, mahtaja soiton sorjan!
Sun valtas vapaudeksi on mannun orjan.
Miss' ikään säveleinesi läsnä lienet,
siell' ei ole seinät ahtaat, ei pirtit pienet.
Vaan holvit nousee, heljät kuin ilman pieli,
on juhlan loisto, hartaus, haltiomieli.
On avaruuksiin aurinkolennon siipi,
on kauneushekkuma hengen, mi maassa hiipi.
Sa terve, soiton mahtaja Suomen mailla!
Ei Pohjan loihtu viel' ole pontta vailla.
Se vielä voi, mitä kullat ei kuningasten,
iki-iloksi helkkyy se heimolle ihmislasten.
Sotapursin Pohjan urhot ulkosi ammoin,
verot vei, maat valtasi, kansat täytteli kammoin.
Nyt soiton pursi kauemmat rientää rannat,
vaan ihastus on vero se, jonka sa kannat.
On kansakuntain riemu sun kaukoretkes,
ja aarre aikakautten sun sointuhetkes.
Sa voittosaatoin saavut, ja liikkuu linnat,
ja aukee ihanuudelle ihmisrinnat.
Ei voi ne vastustaa sävelvaltikkaasi,
ja maailmaks on kasvava valtamaasi.
8.XII.1915.
TULI TUTKIJAN AKKUNASTA ...
O. E. Tudeerille, 70-vuotiaalle
Tuli tutkijan akkunasta
yö yölt' yhä tyynenä tuikuttaa.
Väsy mieli ei mittaamasta
olevaisien ongelmaa.
Kuin nousee ja laskee laineet,
sukukunnat uupuvat unheeseen,
ja ihmismahdit ja maineet
kuin kupla on virran veen.
Ne nopsaan vaihtuu ja vaipuu,
mut uuvu ei elon virran vuo.
Iankaikkinen iäisen kaipuu
tomuss' elää ja etsii ja luo.
Maan raskas, raukea multa
ylös irti maast' yhä ikävöi,
tuta tahtoo se taivaan tulta,
se henkeä heilimöi.
Tuhat vuotta ja taas tuhat vuotta
sama voittelo voimien nousevain,
ettei ois nähtyjä suotta
näyt suurien unelmain.
Maan lasten taistoa tuota,
sitä mittaa tutkija mielessään:
maan kenttiä missä ei juota
veret, kyynelet kylläkään?
Sitä miettijä mittaa ja vaakaa:
kova ihmisen kohtalonkoulu on,
on maata ja mieltä raakaa
ala raivata rannaton.
Mut halki vaarain ja harhain
on taistellen päästy, mi päästy lie,
on karttanut kaunein ja parhain,
on eestynyt ihmisen tie.
Humanistia hopeahasta
ei allepäin elon ankeus saa:
niin ollut on, niin on vasta:
vain kilvoitus kirkastaa.
Sama voima vieläkin voittaa,
mi ammoin Persian laumat löi,
ja vapaus korkea koittaa,
jota vuossadat ikävöi.
Taru Hellaan viel' yhä toistuu, —
se mieleen lämpimän tunnon tuo.
Maan polkijat maasta poistuu,
ja kahleensa kansa luo.
Ja alla kun pohjantähden
yön kaiheest' astuvi armain maa,
sen aamun, sen aamun nähden
»Tosi ollos!» hän toivottaa.
»Älä käännä kasvojas meistä,
pyhä vapaus, valkeus ylhä maan.
Suo voimasi Suomen seistä
ja varttua vaiheissaan.
Oi maa, joka niinkuin Hellas
idän laumat lannistetuksi sait,
mitä versoa tanterellas
suo kohtalon korkeat lait?
Kuki untani kultaisemmin,
kuki aavistustani armaammin,
kuki kuntoa maa, jota lemmin,
jonk' aamua tervehdin.
Jätä muisto soipa ja sorja
ajan kaukaisuuksihin kaikumaan:
ei ollut kansasi orja,
oli vartia vapaan maan.
Kuki sointua, Suomen saari,
väki elvytä Väinämön kantelon,
luo helkkyvä laulun kaari
yli Pohjolan pimennon;
kaje ylhempi yötä ja turmaa
jätä jälkees aikojen aallokkoon,
kuin raunioinakin hurmaa
jalo, hohtava Parthenon!»
30.8.1918.
MUISTOJEN PÄIVIÄ
YLÖSNOUSSUT
On tullut valkeus, ja väistyy yö,
ja korkealla hohtaa huomenkoitto,
ja elämälle voiton hetki lyö.
Vaan kuka mittaa, kuink' on kallis voitto?
Ken tuskan mittaa, mit' on tunteneet
sydämet kalleimpansa, kaikkens' antain,
ken ahdistuksen, josta auenneet
on vihdoin avaruudet aamun rantain?
Kokea saimme pienen tuokion,
mit' urhot halki muinaisuuden harmaan;
sen taistelojen taival ollut on
valottomampi, vaikeampi varmaan.
Nyt ankaruutta tuhatvuotisen
me ehkä aavistamme taattoin taiston,
sen uskallusta aamuun uutehen
ja voimaa, väkevyyttä elonvaiston.
Ikuinen Kaitselmus, mi kansan tään
asetit kuokkijaksi pohjan korven!
Sai tuntea se tuiman vastasään,
sai kuulla torahdukset vainotorven.
Nyt mitä tuntemaan sen tulla suot,
asua suotko päivän kasvoin alla,
ja kevään kirkastusta mieleen luot,
niin että väistyy väijyväinen halla?
Sen otsalla jo voiko kimmeltää
vapaus, kärsimysten kallis helmi?
Suur', oikea suo sille määränpää,
sen riento ettei harhateillä telmi.
Sen voiman, joka voitti vastasään,
sen innon, jok' on meissä isäin juurta,
äl' anna hervota, kun heitetään
nyt vastaisuuden valta-arpaa suurta.
Isäimme altis mieli meihin luo,
on aika etsikon, on hetki enteen.
Nyt kylvö tehdään, joka kasvun tuo
pojille kauas polveen kymmenenteen.
Sen sydämemme ääni todistaa:
ne touon kantaa, toivojemme kunnaat,
surujen Suomi lohdutuksen saa
niin kalliin, kuin sen kallihit on lunnaat.
Oi aavistuksen kauko-aika uus,
kun armahamp' on päivä päällä maamme!
Me — kohta muistumaton muinaisuus —
ilomme korkeimman me siitä saamme.
Siit' aatoksemme suureks avartuu,
on meillä pääsinpäivän riemu pyhä.
On tullut Suomen korkein toukokuu,
käy elon kutsu: ylemmäksi yhä!
Oi ylösnoussut, ylhä synnyinmaa,
ylemmäs yhä valkeutta kohti
se voima ikuinen sua koroittaa,
mi ihmeellisesti kaikk' aikas johti.
Keväällä 1918.
SANKARIEN HAUDALLA
Valitut kohtaloista korkeimpaan,
eest' ihmisyyden uhrikuolemaan,
nyt teillä jälkeen hyvän taistelon
iäinen rauha voittonanne on;
iäisen suojan Suomi helmassaan
suo teille, teiltä suojan saatuaan.
Työ tehty on, ja urhot uinuvat,
jaloimman kruunun nuoret voittajat. —
Se suurta on, kun voiton riemu soi
ja urhot kunnialla kukkuroi,
kun sankareill' on ylväät saattueet
ja maine heille sitoo seppeleet;
mut suurempaa, kun nukahtavi noin
työn jälkeen kasvoin tyynen kalpeoin,
vain kuolon hurmekukka rinnassaan,
mi rikas, altis kaikk' ol' antamaan.
Elämän eestä kuoloon tienne vei.
Muit' urhot muisti, itseänsä ei,
kun vaati voima vastustamaton,
kun viehti viime lyöntiin valtimon,
ei viha vastaan vihan riehuntaa,
vaan rakkaus väkevämpi kuolemaa,
kun viime siinto silmään sammuvaan
ol' aamu kirkas aavistuksen maan,
jot' oma jalka astua ei saa,
sun aamus, Suomi, sydäntemme maa.
Se korkealle hurmeruskostaan
kohotkoon kummuillenne hohtamaan,
vapaiksi rannat meille rakkahat
valaiskoon, armaiksi kuin unelmat,
joit' urhon sydän syttyin unelmoi,
kun synnyinmaalle uhrinsa se toi.
Niin, mullasta, kuss' urhot uneksuu,
vapauden taittumaton tammipuu
se varttukohon valon korkeuteen
ja syvin juurin Suomen sydämeen.
Sen latva halki aikain laulakoon,
kuink' urhot astui aamuvartioon.
Kun sammaltuu jo hautain paatereet,
vihannat vielä tammiseppeleet
iäti lehvistään se luokohon
teolle, josta puhjenneet ne on.
Nyt eron maisen raskas hetki lyö:
työ elävälle, teille tuonen yö!
Vaan te, joit' emme enää silmin nää,
iäksi sieluumme nyt siirtykää.
Siell' ainaiset te olkaa asujat,
siell' omaisista meille omimmat.
Siell' eläkää, vaikk' ette silmään näy,
kuin pyhä kutsu: kohti määrää käy!
Meit' ohjatkaa, tien päähän ehtineet,
ett' eksy ei, ei uuvu askeleet,
vaan että voima kasvaa, karaistuu,
työn suuren mittaan mieli suurentuu,
ett asehensa henki aateloi
ja kuolevaiset kuolotonta voi.
Lausuttu Helsingin vapautuksessa
kaatuneiden haudalla.
AURINKORATSASTUS
Bukephalos, Bukephalos —
ken sillä ratsastaa?
Ei suvaitse se suitsia,
ei salli satulaa.
Se nuori on, se sorja on,
mut villi, virmapää.
Kuin monta miestä maassa lie,
se suistajatta jää.
Ken yritti, sen tehneensä
ties katumoiksi kai:
vain kyljet, raajat ruhjotut
siin' uskalikko sai.
»Pois viekää villi potkija!»
niin tuomio jo soi.
»Ei konsaan tulla ratsua
tuost' elukasta voi!»
Mut ruhtinainen ryhdiltään
mies nuori astui luo:
»Mun ajaakseni antakaa
viel' äksy varsa tuo!»
Ja orhin ohjiin tarttui hän,
mi teiskui temmeltäin,
hän suostutellen suoraan vei
sen päivän terää päin.
Hän ymmärsi, mit' urhot muut
ei voineet ymmärtää:
vain omaa säikkyi varjoaan
tuo varsa vauhkopää.
Ja äkkiä kuin leimaus
hän selkään leiskahtaa,
ja raisu ratsu kiitämään
kuin nuoli kimpoaa.
Kuin jyske saattaa salamaa,
niin tanner jytisee,
ja katsojat ne kauhusta
jo kaikki kalpenee:
Koht' auttamatta murskattu
on uljain toivo maan!
Ei, aurinkoa kohti vain
hän rientää ratsullaan.
Niin nopsana, niin norjana
nuort' ohjaajaa se vie;
sen päästi varjonkammostaan
jo päivänkirkas tie.
Niin kauniisti se kaartelee,
kuin siivet sillä ois;
ja riemuisa on hämmästys,
jo häipyi pelko pois.
Ja varsa, äsken vauhko tuo,
jo toisin tuomitaan:
moist' orhia, moist' ohjaajaa
ei nähty milloinkaan!
Ja konsa leikki leikitty
ol' uljas, lennokas,
ei ilon kyynelt' estää voi
maan vanha valtias:
»Tee, poikani, jo maastasi
jalompi valtamaa;
sun liian pient' on ohjata
vain Makedoniaa!»
KEVÄÄN VALTA
On suotu vihdoin Suomen kevät,
on toivon aika, touon työ.
Kevättä silmät säteilevät,
sen syttymystä sydän lyö.
Se koittaa korkealta, kaukaa,
ja syvältä kuin suonet maan.
Sen valtakuntaan valmistaukaa
kaikk' astumaan ja asumaan.
Sen kauas viittaa vainen viiri
on aamun kultaa, purppuraa.
Niin kauas käy sen valtapiiri,
kuin aate mielet avartaa.
Nyt etelästä tuulet tuulee,
on läsnä lämpö auringon.
Nyt oraan nuoren nousun kuulee
se, jolla korvat kuulla on.
Kuin väkevä on maassa kaiho
päin päivää, elon heilimää,
sen kertokoon nyt kevään laiho,
ja kerran täysi tähkäpää!
PÄIVÄNMAA
Elämän ihme, armo auringon
väkevä meille välkähtänyt on:
Maa nousi alta pohjan yön ja jään,
päin päivän kirkkautta nosti pään.
Maa, masennettu pitkään pimentoon,
vapauteen, aurinkojen aurinkoon,
pään nosti, käänsi rinnan routaisen,
joi taivaan tulta, tulvaa valkeuden.
Niin koitti, Suomi, suurin toukokuus,
niin sydämeesi vuoti voima uus.
Niin katkoit kahlehesi, jääsi loit.
Mit' unelmoit, sen uskalsit ja voit.
Mi sadoin talvin täyttynyt ei ois,
sen täytti nuori, nopsa kevätkois.
Kuin päivän kaari kasvoi maahan yön,
sa miestä kasvoit mittaan miehentyön,
ja voimaa kilpaan hyvin kilvattuun,
maan valituita valon taisteluun.
Niin kevät. Entä kesän tähkäpää?
Täys, ihanainen Suomen suvisää?
Vapaitten miesten vauras, armas maa,
miss' ihmis-onni, -kunto kukoistaa?
Ois suvi kirkas, sorja, suloinen
maan tään kuin soitto luojan sormien:
suot sulaa, leikkii aallot, lehdikot;
mut maassa haastaa haudat, rauniot
ja murha, murhe, murros suunnaton,
ja viha Suomen suvivilja on.
Ja yöhön päin maan otsa painuu taas.
Jaloimman kasvun kade halla kaas.
Oi, että tuhoisimman turman tuo
kotoinen, raaka, raukka korpisuo!
Syys maassa on ja sydämissä syys.
Välähti, sammui kevään väkevyys.
Maa, verell' urhoin lunastettu maa,
mielt' eikö muuta mullan-matalaa?
Kuss' astui kuoloon altis sankaruus,
jäi eläjäksi kaupin kataluus,
ja kussa kulki jalopeuran tie,
shakaalit luihin saakka saaliin vie.
Ja maa, mi päivänmaaksi päästä pyys,
siin' että kukkis, kypsyis ihmisyys,
taas vanha vain on roudan, riidan maa,
miss' ihmispeto valtaa vartoaa.
Ja aatos kolkko mieltä kouraisee:
Siis suotta vainko Suomi taistelee?
Meit' ilkkuuko vain ilve loputon,
ei kirpoo kirot Suomen kohtalon?
Maan valkeusko nähtiin, jotta pois
se katoais ja kahta öisemp' ois
polomme taival, uus kun sortaa yö?
Vain yökö määrämme, ei päivän työ?
Oi aatos ange, noin mi kapinoit,
oi kuuntele, sa äänen kuulla voit,
ei vaienna sit' yö, ei surman suu,
ei tyrmä, rovio, ei ristinpuu,
katoovan kaiken kadotessa soi
elämän kutsu, jok' ei kuolla voi.
Kuss' ikinä on tehty uljas työ,
siit' eikö syttyin sydän myötä lyö?
Kuss' ihmisyytt' on mataloissa maan
tulella tullut henki kastamaan,
siell' eikö niinkuin tulenpatsas näy
päämäärä, päivä, jok' ei mailleen käy?
Siit', ihminen, kautt' aikain eikö vie
vapahtajaisi, tietäjäisi tie?
Sielt' eikö kirkas, vieno viesti soi:
maa, näytä, mitä päivän valta voi!
Min vihan vallat voi, se nähty lie,
lie nähty, minne veri, rauta vie.
— Ja mahdettu mik' ois maan ihanuus,
mi kukoistuksen kultakausi uus,
jos rakasti ja rakensi ja loi
niin sydämet, kuin vihata ne voi!
Maa raadeltu, vaikk' yltää yö ja syys,
sua viel' yks ihanne, yks ihmisyys
valaisee, kutsuu valo kuoloton:
maan mahti, liity päivän liittohon,
sijansa että auringossa saa
sydänten kaipaavaisten kasvinmaa,
ett' yhä uudet armaat vyöhykkeet
vapautuu, kauan kaiheess' uinuneet.
Sydänten maa! Se päivänmaaksi tee!
Siell, elon lähteet silloin solisee;
kuin maasta nousee sorja palmupuu,
siell' aatos suurta kohti suunnittuu;
ja latvaa tuutii tuulet suviset,
hedelmät kypsyy kullanhehkuiset;
ja valtakunta miesten valkeain
avartuu aurinkoisin voittomain.
Ja kansa, kuolemassa pystypää,
myös oikein elää, olla ymmärtää.
Lausuttu Turun yliopistoseuran juhlassa
Suomen Kansallisteatterissa, syksyllä 1918.
|
HUOKAAVAT KORVET
Runo Karjalalle Kalevalanpäivänä 1921
Mitä huokaa raskaasti Karjalan kaukokorvet?
Ken tuskan raastamatta sen kuulla voi?
Yön vallat uhkaa, vankuvi vainotorvet,
miss' ammoin armas, kaikuva kannel soi.
Nyt laulun maassa mielet on alla miekan,
ja missä kukkinut on runo kuoloton,
nyt varjoo kuolema kansan jo kannelniekan. —
Oi kohluja heltymättömän kohtalon!
Sill' ansainnutko se iskut on ilkivallan,
ett' ihmisyytt' ikilauluin se seppelöi,
ett' aurinkoisena, neljänä mailla hallan
sen hengenvilja virsikäs heilimöi?
Siks onko tuskain maljan se pohjaan juova,
ett' ainaisen ilon heitti se helkkymään,
siks itse sortuva, että sen loihtu luova
loi aarteen ainokaisen all' ilman tään?
Jos Suomen surra, jos riemuita suonee aika,
kuin vangituin sävelsoinnuin se ilmi sois,
kuin valjuna, ellei Karjalan kanneltaika
sen sielulle lennon siipiä suonut ois!
Ja kauniimp' ihmiskausi kun kerran koittaa,
kun katseen avartaapi sen aamu uus,
kun suuriaan suku ihmisen kunnioittaa,
ei pienin Karjalan lie runoruhtinuus.
On toisin tuomios kuin tähän aikaan raakaan;
vaan nyt, oi Karjala, raskas on kahlevyös.
Nyt murhan miekka ja pistin on pantu vaakaan.
Ol' unta aamusi, totta on turman-yös.
Eik' auttajaa! On heikko heimosi kunto, —
siks Suomen otsatähden jo vieras vei.
Ei turvaajaa! On turta heimosi tunto,
oman etsikkonsa aikaa se tiennyt ei.
Ja kuurot, kuurot on sorrolle Vienan suiston
§ maan kansat muut. — Toki kerran ol' aika kai,
jona syttyä voi sydän puolesta Hellaan muiston
ja säihkymään vapauttajasäilän sai.
Nyt sorjan sorruntaa väkivalta ilkkuu,
vuoks saaliin kamppaillaan, mut ei kauniin muun,
ja ryöstökullat kiehtoen korvaan kiikkuu,
ei Karjalan kannel, virret ei Vienansuun.
Siis yksin kohden kolkkoa kärsimys-yötäs,
sa heimon helmi, armas Karjala, käyt,
vain heimohenkesi hehkuva liekki myötäs,
vain kaukomielesi kalpenemattomat näyt,
syvä sydämessäsi vain väki Vainolainen,
mi Tuonen yöstäkin syntyjä noutain nous,
sa, joll' yli-inhimillinen, yksinäinen
on taisto, niin totta kuin joustaa henkesi jous.
Kuin kärsijän ylvään, jonk' ikituskan ammoin
näki Kaukason kalliot tai Hyrkaanian hyyt,
niin Pohjan korvessa valtaan kaikkien kammoin
sun henkesi syösseet yht' ovat ylhät syyt:
siks säätty on kärsintään se ja vainoon, vaivaan,
ett' ylhäisiin sen kuoloton kutsu on,
ett' yöhön Pohjan se tuonut on tulta taivaan
ja mullan orjasta muovannut inehmon.
Sua sitoo, myös sua, kultaista kultaisempi
iankaikkinen kahle Pohjolan kallioon,
sun rintasi riemu ja polttava tuska, lempi:
maa taattojen maire on kehdosta kalmistoon!
Repi rintaas, kappaleeseen raateli kahteen
väkivalta, mi kotkankouransa syvään lyö.
Mut viel' ehyt Äänisjärvest' on Pohjanlahteen
unes suuri — on ennustähtinen ylläsi yö.
Titaani, mut lempein ja hurskain ja herkin heistä,
päin pystyin, korkeampana kohtaloaan —
niin seisot yksin, missä on kohtalos seistä,
niin kärsiä, kestää ol' arpasi ainiaan.
Ja syyttävästi, synkkänä rintas huokaa,
jot' ei voi rietas sortaja suostuttaa:
Emo Maa, pyhä kaikenkatsoja Aurinko, luokaa
en tuskaan katse, ken vääryyttä kärsiä saa!»
TIETÄJÄN MUISTO
Lausuttu M. A. Castrénin muistokiveä paljastettaessa, 25.VI.1921.
Kivi, kerro, julista julki sa, vakuus vasken,
suur' ett' oli kerran raataja Kalevan kasken.
Sa vaipumatonta kuuluta valloitusta,
jota saattanut ei punahurme, ei murhe musta,
ei uhrit murtuvat muut, ei muun veren hinta
kuin sen, jota altis rientäjän hehkui rinta.
Sa todista toista kuin ajan houre houkon,
mi vannoo kaikkivaltaan lauman ja joukon.
Tuo ilmi kutsutun, korkean hengen voima,
työn hartaus, sankaruus, valon haltioima,
tie mahtajan, mittaeltava main ja manterin,
tie aava, kuin konsanaan oli tie Aleksanterin.
Mitä Suomi ois, mitä Suomesta missään tiettäis,
jos tääll' ei työ, vaan velttous voittoja viettäis?
Karu Pohjan kulma vain polon alla ankeen,
yön pitkän peittämä, taintunut talven hankeen.
Sen haaveet haipuis kuin suohallojen sumuun,
sen voima kuin kohu koskien korpien humuun.
Sitä kaikki tuivertais vihatuulet Turjan,
se nauruna ois ja saaliina naapurin nurjan.
Ja heimomme muu — kuin Sammon särjetyt pirstat —
on veljestä veljeen tundraa tuhannet virstat —
mi heist' ois maine, jos tietäjähenget ei heräis,
ikitietoja tois, suvun kehtomuistoja keräis?
Pojan kasvoi pohjoinen maa, petun maa ja tervan,
jalon jaksajan, joll' oli johdatus ylhän Minervan,
oli kaukomieli, mi kannusti kaukomääriin,
valon into, mi loi valon yön tuhatvuotisen ääriin.
Vain hetken hehkua sai syke polttavan suonen,
pian viihti sen tumma ja viileä virta Tuonen.
Mut ei mene Manalle mahti mahtajan myötä,
kuin Väinämön miekka se halkoo usmaa ja yötä.
Vaikk' uinuu uupunut valtias mullan unta,
uus ihmistiedon valkeni valtakunta,
näköranta laajeni, korkeni Pohjan pieli,
ja suureni Suomen aate ja Suomen mieli.
Jalot muistosi, kansa, vaskisin patsain vaali,
teot poikies, joitten suur' oli suunta ja maali.
Sa niitä juhlin ja virsin ja seppelin vietä.
Mut suuremmin vietät seuraten suurtesi tietä.
Ei pojilta pois ota alaa isien voitot.
Vain alhot on ahtaat. Nouse, niin määräs on loitot!
On vielä vallata maita, on maailmoita:
sa korpien routa ja rintojen routa voita.
Kevätvainiot kiirehtii, valo korkea vaatii.
Käy vastaan valtoja yön. Lain voittaja laatii!
Valon sotaa käy, niin vapahdat sorretuita,
niin korkenet itse, niin nostat, et polje muita,
niin kasvusi karttuu, vainios viljavoituu,
niin henkesi valta varttuu ja avaroituu,
sen äärilt' ettei mailleen vaipua saata,
ei Jumalan päivän valkeus konsaan laata.
PORRASSALMEN TYÖ
Täyttäös, synnyinmaa,
mitä vartiopaikkasi vaatii,
kuin sen on täyttänyt työ
kunniatanteren tään.
Porrassalmen muistokivessa.
Niinkuin kirkas kellon malmi
maine kauas kaiuttaa
sanomaasi, Porrassalmi,
aikain takaa aikain taa.
Synkkää, mykkää murheen yötä
vainko Suomen muinaisuus?
Yöss' ol' ylhät tähdet myötä,
työssä tyyni sankaruus.
Vyöryi lauma kymmenverta
päin kuin tulva vaahtopää.
Vaan kuin luoto vasten merta
Savon jäyhä joukko jää.
Luoto nosti tuiman töyrään
tulvan vimmat torjumaan,
suostunut ei sopuun nöyrään,
paennut ei paikaltaan.
Urkittu ei vaali-uurnin,
onko suunta noin vai näin.
Yrjö Henrik Jägerhornin
huuto kaikui: »Miehet, päin!»
Suoran suunnan, selvän kannan
kansan terve vaisto ties:
rauhaa rakkaan kotirannan
ei tuo meille vihamies.
Siksi raikuin vastaa rauta
viekkahasen viettelyyn.
Siks ei vilpin vehkeet auta,
kosto kohtaa synkän syyn.
Muuri, jot' ei mahdit murra,
vakuus altis, kohtaa: seis!
»Koirat voi sit' omat purra»,
vieraan vitjaan ken ne veis.
»Miehet päin! Ei mieltä arkaa!
Saalis varma vartoaa.
Vihollinen pakoon karkaa,
voitto toista valmistaa!»
Kymment' yksi — vanha suhde
torjui illan, torjui yön,
toisen päivän iltapuhde
päilyi päättyessä työn.
Vaan se ilta sees ol' enne
aamuun avaroituvaan.
Sorjempaa ei tietä menne
maineen valo-maailmaan.
Kasvoi maa, mi verin kastui,
jalon viljan kypsyttäin:
Döbeln, Adlercreutz jo astui
suurta päivän työtä päin. —
Niin on ollut, niin on vasta:
aina Suomen syöjät syö!
Sortuis Suomi maailmasta,
osamme ois unhon yö,
tuvistamme jäis vain tuhkaa,
viljan vainovieras veis,
ellei vasten vaaran uhkaa
raiu rautaisesti: seis!
Vain, jos miehuutta on jäyhää
ilkivallan torjumaan,
kun sen laumat riehuu, räyhää
ylväät ylivoimastaan,
jos — kuin vasten tyrskyselkää
seisoo seinä kallion —
joukko pien' ei vaaraa pelkää,
vahva Suomen suoja on.
Turmaa miel' ei torju melto,
torjuu tarmon teräs vain.
Suomen pirtti, Suomen pelto
jää ei valtaan vainoojain.
Pojat seuraa taattoin tapaa,
toistuu Porrassalmen työ.
Suomi valvoo, Suomi vapaa,
ettei toistu sorron yö.
MUISTOJEN MUURIT
Olavinlinnan 450-vuotisjuhlaan, 29.VII.1925
Niin aikakaudet, vallat vaihtuu
kuin aaltojansa virta vie.
Pois kaikki heikko, halpa haihtuu;
mi sorru ei, se suurta lie.
Käy valtavammin vain se esiin,
kun unhon yöhön uppoo muu,
kuin tornit tumman virran vesiin
se korkeana kuvastuu.
Uutt' elämää uus uhkuu aamu,
mut ylhäisenä, yksinään
tuo muinaisuuden muunhaamu
sen keskelt' yhä nostaa pään.
Sen paadet haastaa sammalharmaat:
näin taatot sulle suojelleet,
laps Suomen, nää on rannat armaat
Näät isäin työn. — Mit' itse teet?
Mit' itse teet, mi Suomen rantaa
ei raasta, mutta rakentaa,
mi turmat torjuu, turvan antaa,
mi korkealle kohoaa?
Kun vaihtuu vuosisatain sarjat,
mi muuri vankka muisto jää
ja ilmi tuo kuin torninharjat:
Näin suurta mahtoi aika tää?
Näin uhmasi se vainon uhat,
näin nosti suojamuurit maan,
näin vapaan Suomen vuosituhat
saa koota kultatoukojaan;
näin kuvastella Suomen vesiin
ne kunniakkaat muurit voi,
ja Suomen kukkiviin ne kesiin
näin kauneutta kukkuroi.
Mit' itse teet? Laill' isäin vastaa:
vakaasti vartioitse maas,
laill' isäin käytä muurilastaa,
rakenna, liitä paateen paas.
Ja valpas mieli, valmis miekka
työn vartiossa vanhallaan!
Ja kallio, ei hauras hiekka,
on kanta, jolle muurataan.
Rakenna, missä vainorajat
maan rintaa vielä ratkovat,
miss' ahtaat, matalat on majat,
majoissa mielet matalat,
miss' ontuu kahtahalle kansa,
ei käy kuin suora Suomen mies,
ja viettelevi viekas ansa
ja viehättävi vieraan ies.
Rakenna, ett' ois ehyt kerta
ja terve, suuri Suomen maa,
ja kansa kaunis, maansa verta,
todeksi untes Suomi saa!
Saa armahaks se päivän alle,
kuin sielus silmihin se nous,
tee suurta, tähtää korkealle,
kuin kultanuoltaan Savon jous!
Rakenna, että muisto, maine
näin työsi kerran seppelöis,
ett' ajan virran vinha laine
sen ylle koht' ei umpeen lois,
vaan kauneuden holvikaari
sun asuinmaas ett' aatelois,
suloinen että Suomen saari
kuin helmi Pohjan otsall' ois.
31.VII.1925.
MOLIÉRE
300-vuotismuiston päivänä, 15.I.1922
Ne yhtyi, ylhä kirkkaus
ja herkkyys hengen palon,
mi Gallian on kaunistus,
maan mainehelta jalon;
ne miehen mielen ahjokseen
sai suuren, aurinkoisen,
ei ihmisyyttä inhonneen,
vain leimaa mullan loisen.
Ne voittelohon voiman soi,
mi leikitellen voitti.
Mies yksi ylivoimin voi,
ja tuhat turhaan koitti.
Vain käydä voittosaattonaan
hän käski kiusain, kiukkuin,
ja kuulun jäljet kukkimaan
jäi riemun mettä tiukkuin.
Jäi voittajaksi voimakkain,
ken sorjan kilvan kesti.
Pois hetken kuplat kuolee vain,
suur' elää ikuisesti.
Viel' areenalla uljas on,
viel' iskut viuhuu vinhat
päin laumaa, jok' on luvuton
kuin ihmis-eljet inhat.
Kuin petoparveen pystypää
käy mies, ei väisty, lymy,
ja aseenansa välkähtää
vain salamainen hymy.
Se lauman karsaan lannistaa,
on vimma voimaa vailla,
ja monta päivän leijonaa
pois hiipis hiiren lailla.
Ne hyppelee, kuin turkissaan
ne tuntis tuliruoskaa,
kuin taltuttaja tahtoo vaan:
hei, tepastelkaa, juoskaa!
Sua, ilkeys, sua, epattuus,
sua, itse suuri tyhmyys,
ei auta, vaikk' on luja luus,
saat reiän otsakyhmyys.
Miss' itse ikivaltain lie
työ turha vastaan kiistää,
mies sotisorja voiton vie,
pois naamarinne riistää.
Ja nähdään, mitä sattuvan
niin harvoin nähdä saatiin:
hyv' asia hyvän ajajan
sai korkeimpaan raatiin.
Ja maassa hengen ylhän on
viel' äänivalta vakaa,
se virkkaa viime tuomion,
se oikeutta jakaa.
Kuin soihtu, heljä hengen työ
kautt' aikain kauas hohtaa...
soi lyyry, nuolet kohti lyö,
kätt' itse Phoibos johtaa.
LEHMUKSEN ALLA
LEHMUKSEN ALLA
Walther von der Vogelweide
»Lehdon on vienon
nurmikolla,
miss' alla lehmuksen levättiin,
päät heinän nyt hienon
kuopperolla —
siin' uinutti kulta mun kukkasiin.
Lehto ja laakso ne vihannoi,
rallalalei!
sorjasti niin satakieli soi.
Mun saapuvan salaa
nähdä sai vaan,
jo varroten ystävä rientää luo
ja hellii ja halaa,
Neitsyt taivaan!
ett' onnen ja riemun se rintaan tuo.
Suikkasi kai tuhat suudelmaa:
rallalalei!
Huulteni hohtoa katsokaa!
Hän kukkia taittaa,
niistä armaan
nyt vuoteen allemme laittelee.
Jo kelpaa ja maittaa
nauru varmaan,
jos siitä ken sivu kulkenee.
Eiköpä vaankin hän siellä nää,
rallalalei!
miss' oli ruusuilla mulla pää!
Jos tiettäis maanneen
siellä mun — sietää
ken vois, hyvä luoja, sen häpeän!
ja lempeä saaneen —
kuunaan tietää
sit' ei saa muut kuin minä ja hän
ynnä pikkuinen lintu vain:
rallalalei!
ei sitä kulje se kuuluttain.»
TITANIA
Fröding
Kuin helkettä viulujen pienten
humu heikeä koivun ja seljan soi.
On yö yli metsän nienten,
mut niittyä kuu hopeoi.
Mik' on häämötys kutrien häilyvien?
Kisa vallaton käy, utuvarpahinen.
Ti-ta! Ti-ta! Ti-ta!
Kuin harsoja, nilkkoja leijuu,
helokaulat kaartuu ja olkapäät.
Ohi vilkkuen kiepuu ja keijuu
sirot anturat siivekkäät.
Ken keijuja tuo kera karkelohon,
yön tanhuat kuun hopeoissa kun on?
Ti-ta! Ti-ta! Titania.
SÄRKYNYT MALJAKKO
Sully-Prudhomme
Tuon kukkamaljan viuhka särki —
jäi kukka kuoloon riutumaan —
vain hiukan hipaisi sen kärki,
ei kuultu risahdustakaan.
Mut kristalliin nyt hieno viiru
yöt, päivät uurtoansa syö;
salassa varma, vaikk' ei kiiru,
tapahtuu, täyttyy tuhotyö.
Pois tihkui vesi raikas, juomaa
on vailla kukka maljakon;
sen vammaa viel' ei silmä huomaa,
vaan varokaa, se rikki on!
Noin usein kätten rakkahitten
kovalta tuntuu kosketus,
ja sydän murtuu, murtuu sitten,
sen kukka kuolee, rakkaus.
On ehyt vielä ulkomuoto,
vaan hiljalleen jo hiuduttaa
salainen, syvä haavanvuoto, —
on vamma tullut, varokaa!
SAPPHON LAULU
Sen ma taivaisten tasaverraks arvaan
miehen miekkoisen, joka kasvotusten
kanssas istuu, sun sulo-äänes soinnun
luonasi kuulee,
naurus helkkeen hempeän. Siitä multa
kohta sylkähtää sydän, rinta syttyy.
Sillä silmiis jos minä katsahdankaan,
niin puhe puuttuu,
kieli kangistuu, tulivirta vieno
kautta suonten soutavi kaikkianne,
silmä himmentyy, kohisee ja soipi
korvani silloin;
kylmä vierähtää hiki, puistatuksiin
ruumis raukee, muotoni ruohon keltaa
kelmeämp' on, poissa jo poskipäiltä
kaikk' elon karva.
Vaan on kestää pakko, kun niin on säätty
VAELTAJAN YÖLAULU
Goethe
Vuorten yllä rauha
on sees;
ei liiku lauha
henkäys ees,
ei riemukkaat
soi laulelot latvojen alta.
Kohta jo, malta,
myös levon saat.
KULTAISET TORVET
KULTAISET TORVET
Sävelkuorot korkeat ilmoja kukkuroi,
kevät kenttiä maan tuhat tuhatta kirjavoi.
Iankaikkinen, ruhtinaallinen runsaus —
runon pienet piirrot ei sitä virkkaa voi.
Oli raikkaampi laulu leivosen siivekkään
sinikirkkaudessa, kun kimmelsi kevään koi.
Oli lauhempi läntinen kuulla, mi kuiskaillen
suvi-illan kukkalehdoissa leikamoi.
Oli raskaampi, lentäissä lehtien kelmeäin,
syystuulen huokaus, vaisummin vaikeroi.
Oli ylhempi tuike talvisen tähtiyön,
tulikeijut kun Pohjan kaarella karkeloi.
Jyly jylhempi myrskyn, mi murskasi vyöryissään,
mitä alla arkaa ja vienoa vihannoi.
Oli kuumempi suur' elon kutsu, mi rientämään
sotarintaan sen myriaadeja haltioi.
Syke riemukkaamp' oli rintojen syttyväin,
sulosilmästä silmä kun juopuen onnea joi.
Uni uljahampi, mi ain' ylös korkeuksiin
ylimaisiin hohtavat temppeliholvit loi.
Poven kaipaus polttavampi, mi outoin taa
tarumerten rantoja uusia unelmoi.
Oli hartaampi virsi, mi vierellä hautojen
eron murtamille viel' elontoivoa toi. —
Säveltulva tuo elon kaikkeus-kanteleen,
mi tuimana raastaa, mi armaana ailakoi —
mitä rinnalla sen, runo, pienet piirtosi ois?
Vain raukea kaiku, mi katkelman toistaa voi.
Rivi jälkiä vain — yli ratsue ylhäinen
meni, riensi, ja kultaisten torvien toitahus soi.
