*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULUJA JA BALLAADEJA ***
LAULUJA JA BALLAADEJA
Kirj.
Aino Suonio [Aino Kallas]
Porvoossa,
Werner Söderström
1897.
SISÄLLYS:
LAULUJA JA BALLAADEJA
Lauluni
Runotyttö
Juhannus-yön taika
Sadesäällä
Talven kukat
Sydän
Myrtin-oksa
Helminauha
Torpan tyttö kutoo kangasta
Nuor' Astri
Amor
Sydämeni haltia
Kevään lapset
Seitsentoistavuotias
Läpi verhojen
Elämä on ihana
Sinikello
Ilta tuntureilla
Lieden ääressä
Pikku Väinö
Linnoja laatiessa
Saaret
Laulajapoika
Kuutamolla
Kaunis Katri
Hyljätty
Onnea tavottaessa
Aune
Taivaan tie
EDVI JA ELGIIVA
Historiallinen ballaadi-sarja
1. Laulu: Edvi kuningas näkee Elgiivan
2. Laulu: Edvi Elgiivan luona
3. Laulu: Dunstan
4. Laulu: Tuomitut
5. Laulu: Elgiivan jäähyväiset ennen maanpakoa
BALLAADI-KÄÄNNÖKSIÄ:
Metsän haltia, W. Rydberg
Antinous, W. Rydberg
Taas tavataan, W. Rydberg
Tarina takkavalkealla, Z. Topelius
Toivioretki Kevlariin, H. Heine
LAULUNI
Iloton mull' on mieli,
Elämä murhetta,
Mut sävel kanteloni
Kajahtaa riemua.
Ma kerron ystävästä,
Jot' tuskin tunnenkaan,
Keväästä, jost' en tiedä,
Tuleeko konsanaan.
Ihannemailma aukee
Minulle lauluissain,
Miks sinne päästäisinkään,
Suruja, murheitain?
Mut runohelmilöitä
Vain suru synnyttää,
Kun koittaa onnen päivä,
Kai kannel unhoon jää.
Elämä itse silloin
On täynnä laulua,
Ja mailma, murheen alho,
Ihannemailma.
RUNOTYTTÖ
»Ovi auki! Ken se kolkuttaa?»
Soma keijunen sisähän sipsuttaa,
Sinisilmät kirkkaina päilyy,
Pään ympäri suortuvat häilyy.
Hän luokseni käy siro askelin,
Mua hyväilee käsin pehmoisin.
»Sä minut tunnethan varmaan,
Runotyttösi herttaisen, armaan?
Voi, salli mun istua polvellen,
Sadut kauniit korvahas kuiskailen.
Ah, läksyjen antaos jäädä,
Työtuumat mielestä häädä!»
En estää häntä mä koitakkaan,
Käy keijunen polvelle istumaan
Ja kertoilee tarinoita,
Surunhelliä unelmoita.
En häiri häntä, vain kuuntelen,
Unohdan mailman ja huolet sen.
Ja keiju kun luona on milloin,
Työt, toimet ne jäävät silloin.
JUHANNUS-YÖN TAIKA
Hiljaa, tytöt, kuulkaa,
Kerron jotakin!
Taian aion tehdä
Yönä Juhanin.
Tulkaa, etsimähän
Lähtään kukkia,
Helmat täytyy nostaa;
Maass' on kastetta!
Taitan tuomen tertun,
Ruusun, apilan,
Uljaan kurjenmiekan,
Kielon valkean,
Kainon metsätähden,
Hellän vanamon,
Lemmikin ja liljan. —
No, nyt tarpeeks' on!
Yhdeksätä lajia
Mull' on kukkia.
Niistä sepel kaunis
Täytyy solmita.
Siin' on rakkautta,
Lemmen riemua,
Hiukan kateutta,
Enin onnea.
Se kun valmis ompi —
Niin, nyt kerron sen,
sepel pitää panna
Alle pieluksen.
Vielä yksi seikka
Tarkoin muistakaa,
Sitä solmitessa
Puhua ei saa!
Unissa jos sitten
Näen sulhoni,
Seuraavana — —. Vaiti,
Joku naurahti?
Tytöt, tytöt, juostaan
Joutuin pakohon!
Kuunnellut on meitä
Vilho vallaton!
Sataa, sataa! Niinkö luulet?
Erhetystä vaan!
Minust on kuin päivän paiste
Tulvis yli maan!
TALVEN KUKAT
Kesäkö kukkain aika? —
Vai niinkö arvelet?
Erehdyt toki — löytyy
Myös talven kukkaset.
Ne sydämessä mulla
Jo kukkii parhaillaan,
Vast' ikään auenneina
Ne nauttii nuoruuttaan.
Säteenä päivän niillä
On hymys hellä tuo,
Ja suven sulo lämmön
Ne katseestasi juo.
Sydämen kukkasia
Ei taita talvisää,
Kun lempesi vain kestää,
Ne aina vihertää.
SYDÄN
»Kuule, sorja tyttöseni,
Mulle lahjoita
Sydämestäs puhtoisesta
Pikku sopukka!
Pyhäkköin se oisi,
Lemmen onnen loisi.» —
»Voi, sä poika vallaton,
Turha pyyntös on!
Sydäntäin en toki ryhdy
Sinun tähtes pirstomaan. —
Mut jos tahdot kokonaan,
Ota vaan!»
MYRTIN-OKSA
Kas tässä lemmen pantiksi
Tää myrtin-oksa, tyttöni!
Se laita multaan kasvamaan,
Viel' on se hento taimi vaan.
Jos kuihtuu myrtti, murehdi,
On aallon alla poikasi.
Jos kasvaa se, voit iloita,
Hän kulkee myötätuulessa.
Vaan kukkihin jos puhkeaa,
Niin tiedät: sulhos palajaa!
Ja kevään kauniin saapuen,
Saat siitä vihkiseppelen.
HELMINAUHA
Miks itket, impyeni?
Vai ilostako itket
Ja onnen suuruudesta? —
Ah, itke sitten, itke,
Niin joka kyyneleestä
Heleä helmi syntyy,
Ihana, hohtavainen.
Ne koota tarkoin tahdon,
Ja helminauhan niistä
Hääpäivän huomeneksi
Sun kaulahasi kiertää.
Nuo ilon ihmehelmet,
Suruista suojelevat.
Ja iki-onnen luovat.
TORPAN TYTTÖ KUTOO KANGASTA
On aatto-ilta
Ja askarilta
Jo äsken saapuivat äiti ja Tilta.
Mut työtä tätä
En vielä jätä,
En väsymyst' tunne, en ikävätä.
Niin komeoita
Teen kapioita,
Saan hursteja, valkolakanoita,
Ja kutoissani
Mun sormessani
On sormus, antama armahani.
Hän työss' on tuolla
Sajaniemen puolla
Mut siit ei tarvis mun surra, huolla,
Joka sunnuntaina
Hän saapuu aina
Mun viereen istuu ja suukon painaa.
Ja päästä vuoden,
Jos Luoja suo sen,
Hän saapuu tänne hääsanan tuoden.
Mut siihen asti
Mun ahkerasti
Kutoa täytyvi joutuisasti.
NUOR' ASTRI
Nuor' Astri astuvi nurmea,
Käy tuuli vallaton lehdosta.
»Ah terve, tyttöni herttainen!
Suo suortuvillas mun leikkiä,
Hajalleen hiuksesi viskellä,
Kai sallit sen?
Nyt olet soma,
Kenen lietkään oma?»
Nuor' Astri kulkevi hyräillen,
Kedon kukkaset nyökkivät tuoksuen.
»Hyv' iltaa, neitinen suloisin!
Kai saavut seppelen solmintaan,
Käy siskojas kainoja poimimaan!
Voi kuitenkin,
Kuin sorja, soma!
Kenen lietkään oma?»
Nuor' Astri kietovi kiehkuraa,
Mies uljas metsästä ratsastaa.
»Yks kukka suokaa — ma rukoilen
Olette ruusunen itsekin,
Sen poimisin kyllä, jos tohtisin,
Ah neitinen!
Sa armas, soma,
Mun ollos oma!»
AMOR
Keväällä herää Amor,
Levittää kultasiivet,
Olalle heittää jousen
Ja selkään nuolilaukun.
Näin lähtee maailmalle
Sydänten pyydäntähän.
Voi, väisty, tyttö kulta!
Pakohon pian juokse,
Kun Amor saapuu luokse!
Vaan varotus on turha,
Sä sokkosilmin kuljet,
Et huomaakaan, kun Amor
Jo jousen jännittääpi
Ja hymyhuulin tähtää — —
Nyt sattui jo. Sä huudat,
Poveesi kättäs painat
Ja pakoon joutuin juokset.
Se myöhäistä vaan ompi,
Sydämeen nuoli painui —
Voi sua, kaunis kevät!
Voi sua, häijy Amor!
SYDÄMENI HALTIA
On sydämessäni mulla
Pien' haltia herttainen.
»Minut irti päästä jo, tyttö!»
Hän pyytävi kolkuttaen.
»Voi, Amor, kylmä on talvi,
Lumen helmassa lepää maa.» —
»Vähät siitä! Kun hankeen hengin,
Kevät kerkeä taas palajaa.» —
»En lempeä leikkiä taida,
On synkeä mieleni mun.» —
»Ah, unhota pois, ma onneen,
Elon riemuhun kutsun sun.» —
»Voi, Amor, jo kuihtui tyttös,
Katos ruususet poskiltain.» —
»Elä huoli, ne kukkivat jälleen,
Minut irti päästähän vain!»
KEVÄÄN LAPSET
Kaks lasta on kevähällä,
Nuor poika ja neitonen.
He yhdessä kulkevat mailmaa,
Käsi kädessä astellen.
Kuin kuohuva koski on poika,
Raju, hurja ja vallaton,
Joka jänne uhkuvi voimaa,
Ja säihkyä silmissä on.
Meren kahleet jäiset hän murtaa,
Puron vilkkaan hyppiä suo,
Kevätmyrskynä myllertääpi,
Vapautta luontohon luo.
Vaan tyttö on hentonen, hieno,
Kuin henkäys läntisen,
Siro, kaino ja hellämieli
Kuin kukkiva kielonen.
Hän veljensä jäljissä hiipii,
Puut lehtihin suutelee,
Kevätruohoa maasta nostaa
Ja umpuja aukaisee.
On voiton varmuutta heissä,
Keväthenkeä lämmintä,
Sitä talven jää ei kestä,
Sen pakko on väistyä.
SEITSENTOISTAVUOTIAS
Olet hento ruusunen keväimen,
Viel' uinuva ummussaan,
Säde päivän lehtiä suutelee
Ja kutsuvi puhkeemaan.
Olet lintunen viel' emon suojissa,
Mut mieli on lentohon,
Oma siipi jo taitaisi kannattaa,
Pesä ahtahaks käynyt on.
LÄPI VERHOJEN
Hän ikkunalaudalla istuu
Mun tyttöni vallaton.
Ja valkea ikkunaverho
Hänet puoliks peittänyt on.
Väliin sieltä vaan kurkistaapi
Tuo pienonen kutripää,
Hän veitikkamaisesti katsoo
Ja nauraa ja hymyää.
Voi, veitikka on hän suuri
Ja viistoista vuotinen.
Hän mailmaa vielä katsoo
Kuin lävitse verhojen.
On ruusunväriä verhot,
Ja siksipä kaikki muu
Myös hänelle ruusuiseksi
Ja kaunihiks kuvastuu.
Vaan kuulehan tyttiseni,
Jos verhot nuo poistetaan
Kenties ei jäljelle jääkään
Kuin mustaa ja harmaata vaan?
Hän nauraa ja päätään puistaa. —
Kai turhaa väitellä on.
Ei uskois hän sitä sentään,
Tuo tyttönen vallaton!
ELÄMÄ ON IHANA
Huoneessa ahkerasti
Ompelet, neitinen,
Poskilla kukkii ruusut
Raittihit nuoruuden.
Valoisa mieles ompi,
Lämmin ja hehkuva,
Elämä armas lienee,
Ihanaa maailma.
Linna on hetken työtä,
Kaatuvi piankin,
Korkeat tornit, muurit,
Sortuvat pirstoihin.
Suretko, lapsi, sitä? —
Elähän kuitenkaan.
Linna jos särkyy, voihan
Rakentaa uudestaan.
Toista on sitten kerran
Suureksi tultua,
Linnoja laitellessa
Haaveista, onnesta.
Särkyvät nekin linnat,
Mailmassa murtuvat,
Vaan ovat ehjiks saada,
Korjata vaikeat.
SAARET
On ulappa aava ja myrskyinen
Elo ihmisten,
Mut muistot, unelmat, toivehet
Ovat saaria sen.
On niissä niin herttaista viivähtää,
Kun sydän on synkkä ja polttavi pää,
Niin unhottain, miten kaukana
On onnen kaivattu valkama.
LAULAJAPOIKA
Olin nuori laulajapoika
Ja kiertelin maailmaa,
Ei painanut huoli, ei köyhyys,
Mun rintaani rohkeaa.
Niin kulkiessani kerran
Tulin loistavaan linnahan,
Näin puistossa linnan neidin,
Tytön viehkeän, hurmaavan.
Yhä ristikkoportilla seisoin,
Hänt' ääneti katsellen,
Niin onnen autuas tunne
Mun valtasi sydämen.
»Jos kuningas korkea oisin,
Ah, impeni armahin!
Niin maan sekä taivaan aarteet
Sun helmahas heittäisin!»
»Mut valtakuntani mulla
On laajoissa lauluissain,
En muuta sulle voi antaa,
Kuin lempeni lahjan vain!»
Sydän sykkien soittimeen tartuin
Ja kieliä kosketin,
Niin tenhoavasti en koskaan
Ole soittanut sittemmin.
Kuin helminä helkytellen
Sävel kumpusi rinnastain,
Minä soitin, soitin ja lauloin — —
Muun maailman unhottain.
Käsiin neitonen päätään painoi,
Ja kyynelin kuunteli,
Mua silmäsi hehkumielin
Ja viipymään viittasi.
Sydän sinne jäämähän käski,
Toki lähdinkin kulkemaan,
Hän ol' ylhäinen linnan neiti,
Minä köyhä laulaja vaan.
»Ritar' Arno valat rikkoi,
Hylkäs tyttö-rukan.
Talven lumi peittäköhön
Kuihtunehen kukan.»
HYLJÄTTY
Sä tieltäs kukan taitat
Ja sitten heität pois.
Se kohta unhoittuupi,
Kuin ollutkaan ei ois.
Tuo hiekka, jota poljet,
Kuin sulle on arvoton!
Maan halpa, musta multa —
Sen huonompaako on?
Mut mielelläin, voi armas,
Tomu oisin jaloissas,
Tai kuihtuva kukka, jonka
Pois heität kulkeissas.
Ei katkerammin konsaan
Se koskea mua vois,
Kuin nyt, kun lemmen poljet
Ja tylysti työnnät pois.
ONNEA TAVOTTAESSA
Erään kuvan johdosta.
Sun säihkyvi silmäs, poika,
Puna polttavi poskillas,
Eteenpäin kuin hurjana kiidät,
Ja kannustat ratsuas.
Mut eelläsi Onnetar liitää,
Rusopilvenä väikkyilee,
Hän kukkia tiellesi kylvää
Ja luoksensa houkuttelee.
Varo, poika! Taaksesi katso,
On Kuolema kumppalinas!
Teräviikate välkkyy, ja vaiti
Hän vartovi vuoroas.
Tuo kiehtova, kaunis Onni
Petollista vain on unelmaa,
On turhia ponnistukses,
Et voi sitä saavuttaa.
Mut kuulla et, poikanen, malta,
On huumaus vallannut sun,
Sa kaiken tahtoisit vaihtaa
Vain yhtehen suuteluhun.
Jo silmihis syttyy into,
Kätes kutreja tavoittaa,
Mut Onni kun lähinnä ompi,
Sun Kuolema saavuttaa.
Se rautaisin kourin painaa
Sun syöntäsi sykkäilevää,
Ja hyyks veren lämpimän muuttaa,
Tulen rintasi jäähdyttää.
Mut Onnetar eellehen liitää,
Rusopilvenä väikkyilee,
Hän kukkia tiellemme kylvää
Ja luoksensa houkuttelee.
AUNE
Erään toverin muistoksi,
Aamusella Aune, armas tyttö,
Ilomielin lähti lähtehelle,
Siellä kietoi kultakutreillensa
Sinikaunokeista kiehkuraisen
Sekä virkkoi hymy huulillansa:
»Kuinka lienee kaikki ensi vuonna,
Käynkö vielä kodin kukkasena,
Vaiko veräjillä vierahilla?»
Lauloi lintu lehdon liepeheltä:
»Ensi vuonna, Aune, armas tyttö,
Saapuu sulle luokses sulho suuri,
Suutelon hän painaa otsahasi,
Kätehesi kantaa kihlat kalliit,
Ja sun kodistasi myötään viepi.»
Kului vuosi, Aune, armas tyttö,
Jälleen istuu lähteen partahalla,
Kirkkahina nytkin loistaa silmät,
Poskipäillä rusohohde leikkii.
Mutta kuumeen tult' on silmän säihky,
Taudin punaa posken helo hohde,
Kalvenneina hymyhuulet hellät.
Aune, armas, neiti nuorimpani!
Jopa saapui sulle sulhos suuri,
Mahtavin lie mailman valtiaista.
Tuli Tuoni, kukan hennon taittoi,
Kulki kuolo, kantoi kihlat kalliit,
Suudelmalla morsioksi vihki,
TAIVAAN TIE
On autio hieta-erämaa.
Ypö yksin munkki taivaltaa.
Vie sairaalle lohdutusta. —
Yö synkeä on ja musta.
»Jalopeuran kuuletko karjuntaa,
Se öistä korpea kaiuttaa!» —
»Ah Herra, huomahas peitä!
Ma kuljen taivahan teitä!» —
»Miks lähdit myrskyhyn alkavaan,
Tuo hietavyöryn se helmassaan!» —
»Tie taivaan ahdas on aina,
Ah, Herra, armosi lainaa!»
Hän maahan heittäy rukoillen,
» Käy myrsky vinkuen, kohisten.
Hän hiekkahan haudan saapi,
Mut taivas se aukeaapi.
EDVI JA ELGIIVA
Historiallinen ballaadi-sarja Viidessä laulussa
Edvi, Englannin kuningas, Alfred suuren pojanpoika, oli rakastunut
nuoreen, kauneudestaan maan mainioon Elgiivaan, jonka hän sittemmin
myös koroitti kuningattareksensa. Mutta mahtava kirkollinen puolue,
apotti Dunstan etupäässä, ei suosinut tätä liittoa ja sen toimesta
lähetettiin Elgiiva ensin maanpakoon ja myöhemmin surmattiin, Edvikin
kuoli nuorena hallittuaan ainoastaan lyhyen ajan 956 — 959.
1. Laulu:
EDVI KUNINGAS NÄKEE ELGIIVAN
Sadat hopealamput hohtaa,
Ja valoa tulvivaa
Salin korkeat kristalliseinät
Tuhatkertaisna heijastaa.
Käy kahina raskaan silkin,
Puhe virtana vieriää,
Timantteja säihkyy ja katseet
Ne kilvan välkähtää.
Vaan äkkiä vait'-olo valtaa
Ja taukoovi kuiskeetkin.
Kuningas, nuori Edvi,
On astunut salihin.
Hän ylväänä tervehtääpi,
Salin ympäri katseen luo,
Ja parvessa kaunotarten
Sen hetken viipyä suo.
Vaan tuolla ken — oven suussa? -—
Noin silmätkö pettää vois!
Ah, onhan kuin pyhä neitsyt
Alas taivaast' astunut ois!
»Ah, Dunstan, tuonne katso,
Tuon impyen tunnetko?
Hän muista eroittuupi
Kuin tähdistä aurinko!
»Vai etkö, — no, vähät siitä,
Hän sentään, ma vannon sen,
Vaikk' kerjäläinenkin oisi,
On hengetär sulouden!
»Sävel tulinen, tenhosa soios,
Ja kantelo helkkykään!
Kun kuningatartaan Edvi
Käy tanssihin pyytämään»
Ja kaikkien katsellessa
Hän astuvi immen luo:
»Sua, kaunis tuntematon,
Mun tanssihin viedä suo!»
Tytön poskella puhtahalla
Puna polttava hehkuaa,
Ja kainona, vitkastellen,
Sinisilmät hän kohottaa.
Sadat katsehet seuraa heitä,
Ylt'-ympäri kuiskaillaan,
Mut ääneti, lumottuina
He toistaan katsovat vaan.
Ja soiton soidessa kuuman
Hänet Edvi tanssihin vie.
Voi, sorja, hento Elgiiva,
Kuin liukas on tuo tie!
2. Laulu:
EDVI ELGIIVAN LUONA
Pois hatun heitän ja kauhtanan
Ja purppuramanttelin.
Kas noin! Nyt poissa on kuningas,
Vain orjasi olenkin.
Ah, raskasta olla, tyttöni,
On valtias suuren maan,
Ja hallitushuolia muistaa, kun
Sydän lemmelle sykkii vaan.
Tuo jakkara jalkaini juurehen!
Pää painaos polvelle mun.
Näin istua iltakaudet voin
Ja katsoa silmiis sun.
On suuressa mailmassa vihaa vain
Ja juonia, valhetta.
Mun mailmani sun on sydämes,
Se on pieni ja valoisa.
Tuo Dunstan — vaalenet tyttöni?
Sanaa tuotako kauhistut?
Elgiivanko korvihin ehtineet
On joutavat juoruilut?
Pyhä Dunstan korskea kyllä on,
Kyyn kätkevi povessaan;
Mut jälkeläistäkö Alfredin
Masentaisi hän milloinkaan?
Yhä pilvi on tyttöni otsalla,
Kun poistaa voisin sen!
Ota harppusi, lapsi, seinältä
Suo sointua sävelen!
Sitä kuullessa nukkuu pelko pois
Ja uinuvi aavistus.
Sydämessä vain lempi on valloillaan
Ja riemujen runsaus.
3. Laulu:
DUNSTAN
Yö saapunut on. Kellot Glastonbury'n [luostari Lontoossa]
Jo kahdentoista lyönnin soittivat.
On tulet sammuneet. Vain kirkossa
Edessä kuvan pyhän neitsyen
Ikuinen lamppu luopi valoa.
Mut luota luostar'-muurin korkean
Majasta matalasta, kurjasta
Myös valo välkähtelee. Polvillaan
Ääressä krusifiksin rautaisen
Mies kumarassa ompi. Vartaloa
Verhoopi munkkikaapu karkea,
Rukousnauhaa sormet kiertelee,
Ja kasvot kalvaat tuohus valaisee.
Nuo kasvot muistaa kerran nähtyään.
On niihin intohimot, kärsimykset,
Salaiset pyyteet, itsekidutus
Leimansa luoneet kulumattoman.
Silmissä tuli palaa sisäinen,
Niin tuima, sammumaton, kiihkeä,
Kuin tuhaks vois se polttaa ihmisen.
Vuoskymmen sitten — kuinka toisin Dunstan!
Sai silloin silkkivaippa loistava
Sun uljaan vartalosi verhota.
Mies paras olit tanssin pyörtehissä,
Pidoissa, juomingeissa ensimäinen.
Saleissa hovin korskeana kuljit
Sydämet sytytellen katseellas,
Ja silmät kaunihit sait kyyneliin
Sulavin sormin sitraa soittaissas.
Ken muistais aikaa tuota? Ollut, mennyt
Ja unohdettu on se kauvan sitte.
Nyt »munkkein ruhtinas» vaan tunnetaan,
Nyt olet »pyhä Dunstan». Hurskautes
On kuulu kautta kaiken Brittein maan!
Jo päättyi rukous. Hän kolmasti
Hartaana ristinmerkin tekevi
Ja sitten istuu pöydän äärehen,
Kädessä kirja, johon himmeästi
Seinältä sattuu valo tuohuksen.
Mut tänä iltana ei luku luista,
Niin levotonna ajatukset lentää,
Ja katse rauhatonna harhailee.
Paavilta äsken salaviesti saapui:
»Nyt, Dunstan, toimeen tulee ryhtyä!
On aika Rooman valtaa lujittaa.
Kuningas nuor on, lapsi melkein vielä;
Min kirkon hyväks teet, on oikeaa.»
Yhäti himmeämmin tuohus hehkuu,
Ja kirja huomaamatta putoaa,
Mut silmiin munkin outo säihky saa.
»Niin, nyt on aika! Toimeen viipymättä!
Mun suunnitelmain, kauvan valmistettu
Ei oikun vuoks saa tyhjiin raueta.
Jo vähitellen, varovasti olin
Käsiini koonnut vallan ohjakset,
Ja nyt ne naisen tähden kadottaisin.
Ei, kautta taivaan! Ensi työksi heti
Elgiivan täytyy pois. Tuo sinisilmä,
Kiharatukka noita kujeillaan
Kuin verkkoon vanginnut on kuninkaan.
Enemmän häntä kuunnellaan kuin mua.
Ei sovi se. _Mun_ valta olkohon.
Ken väisty ei, se turman oma on!»
4. Laulu:
TUOMITUT
On koossa jo neuvoskunta. —
Kuningas yhä viipyy vaan.
Hän missä on? Mitä tehnee?
Näin salissa kuiskaillaan.
Etumaisena istuu Dunstan,
Tuo munkkien ruhtinas.
On uhkaava katse hällä. —
Yhä viipyy vain kuningas.
Olis istunto aikoja sitten
Jo täytynyt aloittaa.
Pyhä Dunstan vihdoin ei malta,
Ylös seisaalle kavahtaa.
»Hyvät herrat! Se liikoihin käypi,
Kautt' taivaan vannon ja maan!
Lopun saakoon leikki, ma itse
Käyn puheilla kuninkaan!»
Taas kuluu hetki, ja saliin
Pyhä Dunstan jo palajaa.
Vihan pilvi on otsallansa,
Se myrskyä ennustaa.
»Ma kuningast' etsimään lähdin,
Kenen, luulette tapasin?
Pojan velton, hekkuman orjan,
En valtiast' Englannin!
»Elgiivansa kanssa kaksin
Taas näin hänen istuvan.
Hän hallitustoimet heittää,
On pauloissa lumoojan.
Te semmoista sallitteko?
Se häpeäks maallemme on.
Elgiiva, tuo noita, jo ammoin
Olis ansainnut rovion.»
Melu salissa nousee, kiihtyy.
Luo Dunstanin tunkeillaan.
»Roviolle Elgiiva!» — »Alas,
Alas kuningas!» huudetaan.
Pyhän Dunstanin huulille hetkeks
Hymy näyttävi hiipivän.
Mut sitten äänensä jälleen
Yli kaikuvi hälinän:
»Hyvät herrat! Nyt kuunnelkaatte!
Tää ehdotukseni on:
On Edvin suostua pakko
Maan, valtansa jakohon.
Hän kanssahallitsijaksi
Saa veljensä Edgarin,
Elgiivan ensi laiva
Vie rannoille Irlannin!»
Sata-ääninen hyvähuuto
Salin seiniä kaiuttaa.
»Alas kuningas!» — »Eläköön Dunstan!» —
»Pois velho karkoittakaa!» —
»Nyt kuninkaan luo ja hältä
Tili töistänsä vaaditaan!»
Pyhä Dunstan joukkoa johtaa,
Hymy voittosa katseessaan.
5. Laulu:
ELGIIVAN JÄÄHYVÄISET ENNEN MAANPAKOA
Edvi, mun kuninkaani,
Herra ja ruhtinas!
Itkeä suo mun hetki
Vasten sun poveas.
Noin, nyt kyynelet pyyhin,
Tyynenä hymyän,
Kärsimään oppi Elgiiva
Koulussa elämän.
Lempiä, uhrautua,
Nöyrtyä osani on.
Kaikkihan naiset saimme
Samaisen kohtalon.
Edvi, mun kuninkaani,
Herra ja ruhtinas!
Jäähyväisiksi ma kiedon
Käteni kaulahas.
Edvi, vaikk' uhrina lemmen
Varahin sorrunkin,
_Lemmen voima_ se kestää
Ajoista aikoihin.
BALLAADI-KÄÄNNÖKSIÄ:
METSÄN HALTIA
Kirj. W. Rydberg (1828-1895)
Björn, mies nuor, uljas ja uhkea,
Ol' leveä harteiltansa,
Ja muita hoikempi varrelta.
Sekös keijut sai suunniltansa!
Syysiltana lähti hän pitoihin,
Valoverhonsa kuu loi oksihin.
Yön tuuli vaan
Kävi vinkuen,
Yli kangasmaan,
Läpi metsien.
Hänet ahdistus outo saartaa.
Hän metsää kaihtaa, on rauhaton,
Ja katse taivasta kaartaa. —
Mut puut ne huojuen kuiskii,
Ja tähdet ne kiiluen tuikkii.
Käy, käy, käy helmaan huokaavan hongikon!
Hän käy, hän tottelee käskyä,
Hänen metsään mielensä palaa,
Mut peikot yön, petos mielessä
Läpi hongikon hiipivät salaa,
Kuun säteistä, varjoista oksien,
He verkon luo satasilmäisen.
Risujoukossa
Se väräjää,
Joka puolelta
Hänet piirittää.
Jo he ilkkuvat uhriansa. —
Heräs hukka ja ilves pesässään.
Björn kuuntelee haaveissansa.
Tuul' latvoissa honkain soittaa,
Se kuiskivi, kiehtoa koittaa:
Käy syvemmä, syvemmä metsään eksyttävään!
Kohu myrskyn vaikenee äkkiä,
Kesäntyyneksi luonto saapi,
Suolammen päilyvän äärellä
Kukat lehmuksen lemuaapi.
Risut, oksat metsässä rasahtaa,
Hame harsoinen kuutamoss' aaltoaa.
Käden pehmoisen,
Poven valkean,
Läpi varjojen
Näet kohoovan.
Sinisilmiin katsehes vaipuu.
Ne lempeä leikkivät ikuista,
Ja muistot mennehet haipuu.
Ne unhoa, lohtua tarjoo,
Utu-unelmin mielesi varjoo,
Yön rauhassa, tuutivan, unisen hongikon helmassa.
Mut sydämen kerran kun haltia saa,
Et konsa voi vapauttaida,
Yön haaveihin sielusi halajaa,
Et vaimoa lempiä taida.
Nuo silmät öisessä lehdossa,
Pois kutsuvat työstä ja toimesta.
Ilon hymy ei näy
Sun huulillas,
Ja aika käy
Yhä majassas,
Mut lapsia löydä ei siellä.
Sä vanhetut lietesi äärehen,
Tupa autio vaan on vielä. —
Muu ei sua lohduta, auta,
Kuin kuolema varma ja hauta,
Yhä kaiholla kuuntelet huminaa honkien.
ANTINOUS
Kirj. W. Rydberg
Vuostuhannet jo katsellut hän on
Mietteissään yhä ajan aaltohon,
Se norjaa vartaloa kuvastaa,
Suruista otsaa, lootuskiehkuraa.
Ja nuori polvi, aina vaihtuva,
Venehin kiitää ajan virralla.
Soi soitto, laulu, nauru kajahtaa,
Kukiss' on keula, liput liehahtaa.
Mut pojan haaveksivan nähdessä,
Sekoittuu riemuun kaiho hiipivä.
On kannel vaiti; leikki, suudelmat
Huulille hehkuville kuolevat.
Ijäti kukkii hänen allaan maa,
Katoomatonna kevät rehoittaa,
Mut syksyn outoon, synkkään maailmaan
Vie ajan virta purtta joutuisaan.
Elämän arvoitusta himmeää
Syvyyden sinestä hän tähystää,
Tuot arvoitusta, joka kaikkia
Kehdosta hautaan seuraa mailmassa.
Min nähnetkään sä virtaan katsoissas?
Miks väikkyy surun sumu otsallas?
Vai kuvastuuko muotoos murheiseen
Elämä itse salaisuuksineen?
Sydämen valtaa tunne kaihoinen,
Ja nuoret kääntyy rantaan rukoillen:
»Oi herää, poika, herää haaveista!
Min näet, kerro, ajan aalloissa!»
»Selitys elon arvoitukseen suo,
Ihanne kuolematon meille luo!»
Mut ennenkuin hän herää unistaan,
On virta vienyt venhon kerallaan.
TAAS TAVATAAN
Kirj. W. Rydberg
Kevätaamu kirkasna valkeni,
Ohi kylän kun kulki nuor' ritari.
Majan luona, varjossa lehmusten,
Näki tytön hän punaposkisen.
»Ah terve sulle, pien' armahan!»
Hän virkkoi suihkaen suudelman.
Oli aamu vielä niin aikainen
Ja niin aamuraitis se suukkonen.
»Pois lähden mailmalle kulkemaan,
Mut muista mua, taas tavataan!»
Ja poika lähti, mut suudelmaa
Ei voinut tyttönen unhoittaa.
Voi tuota katsetta lämpöistä,
Ijät päivät säilyy se mielessä!
Ja voi, kuin sorjasti kutreillaan
Hän kantoi junkkarihattuaan!
Ja tyttö kasvoi, mut mielehen
Sanat ritarin kätki hän syvällen.
Hän varttui viehkeäks immeksi,
Sai lemmenpyyntöjä laajalti.
Mut tyynnä kaikille vastas hän:
»En voi; olen saanut jo ystävän.»
Ja aika kiiruhti kulkuaan,
Yhä luottavaisna hän toivoi vaan.
Kevätruusut poskilta raukeni.
»Sinut löydän vielä!» hän riemuitsi.
Yhä vielä vanhana, harmaana,
»Sinut näen!» hän virkkoi, »oi onnea!»
Ja hymy huulilla kuollessaan
Hän hiljaa kuiski: »Taas tavataan!»
TARINA TAKKAVALKEALLA
Kirj. Z. Topelius (1818-1898)
Hallitsi Pohjan maita
Kuningas kerran,
Niin vanha, harmaapäinen
Kuin itse Odin.
Yks ainoa häll oli tytär vaan.
Niin, niin!
Kuin valkea liedessä räiskyy!
Yht' ihana ol' immyt
Kuin päivän paiste.
Sydämeen hälle varhain
Sai surut lemmen.
Hän asepoikaa halpaa rakasti.
Niin, niin!
Kuin valkea liedessä räiskyy!
Kun kuningas sen kuulla
Sai salissansa,
Kalvaaksi kasvot muuttui
Kuin talven lumi.
Ja tytär elävältä haudattiin.
Niin, niin!
Kuin valkea liedessä räiskyy!
Mut kevähällä maasta
Nous raitis ruusu,
Ja poika ruusun sorjan
Povelle painoi.
»Sua, armas, asti kuoloon suutelen!»
Niin, niin!
Kuin valkea liedessä räiskyy!
TOIVIORETKI KEVLARIIN
Kirj. H. Heine (1797-1856)
I.
Luon' ikkunan seisoo äiti,
Vaan Vilho on vuoteessa.
»Laps armas, tahdotko nousta,
Pyhiinkulkua katsella?» —
»Voi äiti, sairas on poikas,
En mitään kuule, en nää,
Vain kuollutta Kerttua muistan,
Ja sydäntä: kirveltää.» —
»Jo nouse, niin Kevlariin käydään!
Ota kirjasi kätehen!
Pyhä neitsyt terveheks tehdä
Voi sairahan sydämen.»
Soi veisuu valtava, kaunis,
Liput kirjavat liehuvat,
Kun toivioretkeläiset
Läpi Cöllenin kulkevat.
Ja äiti joukkoa seuraa,
Tukee lastansa sairasta.
He laulavat kuoron myötä:
Ole kiitetty, Maaria!
II.
On Kevlarin pyhä neitsyt
Nyt parhaissa koruissaan.
Niin paljon sairaita saapuu
Hält' armoa anomaan.
Ja tullessansa he tuovat
Kuin uhriksi hänellen
Vahaan muovatun käden tai jalan,
Mikä minkäkin jäsenen.
Ja vahakäden ken uhraa,
Kipu käsistä katoaa,
Ja vahajalan ken uhraa,
Jalan tervehen jälleen saa.
Moni Kevlariin ontuen kulki,
Nyt tanssivi nuoralla.
Moni ennen sormeton raukka
Voi viulua soitella.
Vahakynttilän äiti otti,
Sen sydämeks muodostaa.
»Tää Jumalan äidille vie'ös,
Hän huolesi huojentaa.»
Vahasydämeen tarttui poika,
»Kävi huo'aten kuvan luo,
Sanat kumpusi sydämestä
Ja silmistä kyynelvuo:
»Oi, puhdas, armoitettu,
Pyhä äiti Jumalan!
Sinulle, taivaiselle,
Ma vaivani valitan.
»Ma Cöllenin kaupungissa
Kera äitini asustin.
Sadottain kirkkoja siellä
Kohoo korkeina pilvihin.
»Ja naapuriss' asui Kerttu, —
Hän kuoli — — Ah Maaria!
Vahasydämen sulle uhraan,
Sydänhaavani paranna!
»Tee terveheks sairas sydän,
Niin varahin, myöhäin ma,
Sua ylistää tahdon ja laulaa:
Ole kiitetty Maaria!»
III.
Ovat äiti ja sairas poika
Unen helmassa rauhaisan,
Kun majahan hiljaa astuu
Pyhä äiti Jumalan.
Yli vuoteen hän kumartuupi,
Käden keveän painaltaa
Pojan sairasta sydäntä vasten
Ja hymyää, katoaa.
Unissansa sen näki äiti,
Ei ehtinyt enempää,
Kun ulkoa ulvonta koiran
Hänet unesta herättää.
Lepäs kuolleena sairas poika,
Niin kylmänä, kalvaana.
Ruso nousevan päivän väikkyi
Lumivaaleilla poskilla.
Kädet äidin ristihin käypi,
Ja tuntehin sekavin,
»Pyhä neitsyt!» hän hiljaa lausuu,
»Ole kiitetty kuitenkin!»
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULUJA JA BALLAADEJA ***
