The Project Gutenberg eBook, Laulu Hiawathasta, by Henry Wadsworth
Longfellow, Translated by A. E. Ollilainen


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Laulu Hiawathasta


Author: Henry Wadsworth Longfellow



Release Date: October 2, 2016  [eBook #53195]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU HIAWATHASTA***


E-text prepared by Tapio Riikonen



LAULU HIAWATHASTA

Kirj.

Henry Wadsworth Longfellow

Suom. A. E. Ollilainen






Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Lappeenrannassa,
Osakeyhtiö Lapveden kirjapainossa,
1912.




SISÄLLYS:

Johdanto

Laulu Hiawathasta:

    I. Rauhanpiippu.
   II. Neljä tuulta.
  III. Hiawathan lapsuus.
   IV. Hiawatha ja Mudjekeewis.
    V. Hiawathan paasto.
   VI. Hiawathan ystävät.
  VII. Hiawathan purjehdus.
 VIII. Hiawathan kalastus.
   IX. Hiawatha ja Helmisulka.
    X. Hiawathan kosinta.
   XI. Hiawathan häät.
  XII. Iltatähden poika.
 XIII. Maissipeltojen siunaus.
  XIV. Kuvakirjoitus.
   XV. Hiawathan valitus.
  XVI. Pau-Puk-Keewis.
 XVII. Pau-Puk-Keewisin takaa-ajo.
XVIII. Kwasindin kuolema.
  XIX. Aaveet.
   XX. Nälkä.
  XXI. Valkoisen miehen jalka.
 XXII. Hiawathan pois meno.

Muistutuksia.

Sanasto kirjassa löytyvistä intiaanisanoista selityksineen.




Henry Longfellow.


_Henry Wadsworth Longfellow_, pohjois-amerikalainen runoilija, oli
syntynyt Portland'issa, Mainen valtiossa 1807. Hän toimi elävien
kielien professorina Harvardin yliopistossa ja kuoli 1882.

Kirjallisista tuotteistaan olivat mainittavimmat runokertomukset
ja idyllikuvaukset, kuten "Evangeline", "The song of Hiawatha", "The
Courtship of Miles Standish", draamat "The Spanish Stutent", "The
Golden Leyend" ja romaani "Hyperion", joita paitsi hän kirjoitti koko
joukon pienempiä runoelmia.

Longfellowista mainitaan, että hän oli monipuolisesti sivistynyt,
hienotunteinen, romantillinen, haaveilevan uskonnollinen, jalo ja
ihmisrakas personallisuus, kirjailijana etevä, kypsynyt muodon
mestari, paljon luettu ja pidetty, oli saanut englantilaisen
kasvatuksen ja monilla Europaan tekemillään kielien tutkimismatkoilla
perehtyi hän europalaiseen kirjallisuuteen, tehden monista kielistä
käännöksiä, rikastuttaen kotimaansa kirjallisuutta, m.m. etevällä
käännöksellä Danten Divina Commediasta.

Kirjailijana oli hän vähemmän omaperäinen, uusia luova nero kuin
muototaituri. Niinpä hänen teoksissaan voipi huomata esikuvallisia
vaikutelmia Goethen, Tegnérin y.m. teoksista. Muutoin se tapa,
jolla hän käsitteli aiheitaan, oli herttaisen runollinen ja
saavutti laajoissa piireissä mieltymystä. Hän olikin henkisten
muinaisuuksiensa ja runoilijaluonteensa puolesta varsin sopiva
käsittelemään ja runoilemaan kansanrunousaiheita, joiden luonne ja
sävy oli ikään kuin sukua hänen romantilliselle ja ihannoivalle
hengelleen. Tutustuneena mielenkiinnolla pohjois-amerikalaisiin
intiaanitaruihin, tuli hän luoneeksi kuuluisimman teoksensa,
Hiawatha-runoelman, josta on viime vuosisadan lopulla sanottu, että
se on alkuperäisin runoteos mitä Pohjois-Amerikassa siihen asti oli
ilmestynyt.

Pohjois-Amerikassakin oli monen monta intiaaniheimoa eri kielineen
ja kielimuotoineen, kullakin omat tarunsa ja sankarinsa. He ovat
kyenneet luomaan verrattain rikkaan kansanrunouden, joka ihmetyttää
kauneudellaan ja omaperäisyydellään.

Noilla vanhoilla, kautta monien sukupolvien periytyneillä taruilla
ja kertomuksilla on omituinen viehätysvoima, kuten tiedämme. Nepä
sytyttivät Longfellowinkin herkän, runollisen mielikuvituksen
palamaan, kehkeytyen lopulla tuoksi runolliseksi luomaksi,
"intiaani-Eddaksi", kuten hän itsekin nimittää Hiawatha-lauluansa
runoelman jälkeen liitetyissä "Muistutuksissaan", tehden niissä m.m.
selkoa aiheistaan ja käyttämistään lähteistä.

Tutustuttuaan Kalevalaan saksalaisena käännöksenä, selvisi
Longfellowille jo kauan hautomansa ajatus intiaaneja käsittelevän
runoelman suunnittelusta, kuten hän itse päiväkirjassaan selostaa.
Kalevalasta lainasi hän teoksensa runomitan ja käytti kaiketi
sitä esikuvanaan muutenkin kirjansa yleisessä suunnittelussa.
Lieneepä sen joissakin yksityiskohdissakin havaittavana vaikutteita
Kalevalasta, kuten molempia teoksia verratessa tulee mieleen. Mistään
varsinaisesta Kalevalan jäljittelystä ei sitävastoin voi puhuakaan,
vaikkakin Longfellowia aikoinaan siitäkin syytettiin. Nuo monet
yhtäläisyydet aiheissa, kuten esim. Kullervoa muistuttavat Kwasindin
voimanäytteet verkonrepimisineen -- monta muuta mainitsematta
-- johtuvat intiaanitarujen ja suomalaisen kansanrunouden
samankaltaisuudesta. Samankaltaisen luonnon ympäröimillä kansoilla
alkuperäisillä asteillaan on ihmeteltävällä tavalla voinut
sukeutua toisiaan muistuttavia hengen tuotteita. Tuo suomalaiselle
runorakenteelle ominainen kertokin mainitaan ilmenevän intiaanien
runoudessa, joskin se Kalevalassa lienee erikoisemmin olennaista ja
siitä syystä siirtynyt Hiawatha-runon säkeistörakenteeseen. Samoin
on yhteistä intiaani- ja suomalaisessa kansanrunoudessa kielen käytön
laaja monisanaisuus, päinvastoin englanninkielen lyhyydelle. Senpä
vuoksi vaikuttikin Hiawatha-laulun runoasu oudosti englantilaiseen
lukijaan. Tuo vitkasteleva säekerto tuntui kovin pitkäveteiseltä
ja hidastelevalta heistä, jopa herätti ivailuakin. Kotimaassaan
Amerikassa otettiin teos kumminkin yleensä mieltymyksellä vastaan
ja onpa se sisäisellä viehättäväisyydellään voittanut ulkomaillakin
mieltymystä ja ihailua, tullen useille kielille käännetyksi.

Meille suomalaisille ei se ainakaan tuntune oudolta tuttuine
kalevalaisine säkeineen, vaikkakin verrattain kauan on se
pysynyt suomalaiselle lukijakunnalle selostamattakin. V. 1911
ilmestyi "Nuori Voima"-lehdessä -- sekä eri painoksenakin --
kirjailija Selma Anttilan, lapsia varten toimittama, lyhyehkö
suorasanainen Hiawatha-sovitelma. Sitä ennen, v. 1909 oli
"Valvojan" Kalevala-vihkossa tohtori Zach. Castrén'in kirjoitus
Kalevalan suhteesta Hiawathaan, missä viimemainittua selostettuaan
ja lausuttuaan toivomuksen sen suomenkielelle saannista,
kirjoittaja m.m. lausuu: "-- -- runo vaikuttaa tuoreella,
rikkaalla mielikuvituksellaan, omaperäisillä aiheillaan intiaanien
tarumaailmasta sekä hellillä tunteillaan sillä tavoin kuin
tosirunous aina mieleen vaikuttaa. Laulu Hiawathasta ei kyllä
ole maailmankirjallisuuden kaikkein suurimpia runoteoksia, mutta
puhdasta, kirkasta runoutta se kyllä on." Lopuksi lausuu hän --
vielä toteutumattoman -- toivomuksen, että joku suomalainen, joka
on valinnut alakseen maailman kirjallisuuden historian, ottaisi
suorittaakseen tutkielman Hiawatha-runosta kirjallishistoriallisessa
suhteessa, osoittaisi yksityiskohtaisesti tuon "intiaani-Kalevalan"
synnyn ja arvon, varsinkin sen suhteen Suomen kansaneepokseen.

_Suomentaja_.




Johdanto.


   Jos tahdot tarujen näiden,
   kummallisten kertomusten
   arvaella alkujuurta,
   kysellä kotiperiä,
   jotka tuoksuvat tutusti
   suviniittyjen sulolta,
   metsäsaunojen savulta
   virtavetten vieremillä,
   -- kuulla, mistä kummat kaiut,
   virret viehkeät, väkevät
   kuni ukkosen kumina
   valtavina vyöryävät,
   kohta kertoisin sinulle
   mistä tarkkasin tarinat:
   Pohjan väljiltä vesiltä,
   synkiltä sydänsaloilta,
   ojibwain, dacotain mailta,
   nummimailta mahtavilta,
   valtavista vuoristoista,
   laajoilta lakeuksilta,
   suurimmilta suonseliltä,
   kurjen, laklan laitumilta;
   Nawadahan taikasoiton
   soman nää on soinnuttamat.
     Jos sa kuulija kysyisit,
   tarkoin tahtoisit tajuta,
   mistä suuri soittoniekka,
   Nawadaha tenhokieli
   villit virtensä tapasi,
   kohta vastaten sanoisin:
     Metsälintujen pesistä,
   majavain salamajoista,
   puhvelin jalanjäliltä,
   kotkan korkeista pesistä.
   Siellä sankassa salossa,
   rimpisoilla aukeoilla
   sinikurjet, villihanhet,
   hyypät, huuhkajat huhusi,
   villit virtensä viritti,
   laulut laajat huutelivat.
     Jospa vieläkin kysyisit,
   tuota tarkoin tiedustaisit:
   Kenpä oli Nawadaha,
   mikä ihme miehiänsä?
   Noinpa virkkaisin visusti,
   tarinoisin tiettäväksi:
   Tawasenthan notkelmassa,[1]
   rauhan laaksossa somassa,
   virran viehkeän ohella
   asuskeli Nawadaha.
   Siell' on seudussa somassa
   intiaaneilla kylänsä,
   pellot kiertäen kyleä,
   niityt vierellä vihannat,
   Takalolla metsä taaja,
   salo soittava sivulla,
   kesin keinuin vihreänä,
   talvin huuteisna humisten.
   Vesiväylät verrattomat
   löytäisit ne laaksomailta
   kevättulvain hyökyessä,
   kesäleppäin liekkuessa,
   syksyusmain sauhutessa,
   talvin tummana vetenä.
   Tuolla laulaja eleli
   Tawasenthan notkelmassa,
   viidakossa vihreässä,
   salossa sanattomassa.
     Siellä hän virret vieritteli,
   Hiawathasta hyreksi,
   soman syntymän saneli,
   kertoi kaunihin elämän,
   kuin tuo paastosi, rukoili,
   kuinka kärsi, työskenteli
   kansaheimonsa hyväksi,
   onneksi, edistykseksi.
     Sä kuin luontoa rakastat:
   kukkanurmien heloa,
   marjoa vakavan metsän,
   suvituulien suloa,
   lehdon lehvän heiluntoa,
   lumituiskun tuiverrusta
   talvisilla tanterilla,
   kuohuja vihaisen virran
   kautta honkakankahien,
   jylhintä ukonjymyä
   kaukovuorten kaikuessa,
   niinpä kuullos kaskut hurjat,
   Hiawatha-laulelmata!
     Sinä ystävä ylevä
   muinaisien muisteloiden,
   kansan kaunisten runojen,
   vienosti värähtävien,
   kuni henkien hyminä,
   luonnotarten laulelema
   satusaarien salasta,
   kuullos ääntä intiaanin,
   Hiawatha-laulelmata!
     Inehmo ihannemieli,
   sydän, sielu saastumaton,
   joka luotat luojahasi,
   luojan luontoa rakastat,
   sielun voimille syville
   annat arvonsa ikuisen,
   myönnät villinkin veressä,
   poljetuimmankin povessa
   kaihoa katoomatonta
   puolehen pyhän, ylevän,
   joskin heikosti tajuten
   haparoitsevat hämyssä,
   kättä luojan koskettaen
   saavat tiellensä tukea,
   askelillensa apua,
   vahvistusta voimillensa,
   kuullos kertomus koruton,
   laulelma Hiawathasta!
     Matkustanet maisemia,
   pensastojen peittämiä,
   missä pihlajat pyhäiset
   punamarjoin peittelevät
   allensa kivisen aidan,
   kuljet kumpujen ylitse,
   poljet paatta sammaleista,
   kussa kirjoitus kulunut,
   kömpelösti kaavaeltu
   kertovi koruttomasti
   vaipuneesta vainajasta.
   Lause, vaikka vaillinainen,
   sydäntuskat tulkitsevi,
   toki toivolla puhuvi,
   tunnokkaasti tulkitsevi
   vaiheista elon eletyn,
   tositoiveista paremman;
   viivy hetkinen, lukeos
   tämä kömpelö tarina,
   laulelma Hiawathasta!






Laulu Hiawathasta




I

Rauhanpiippu.


   Tuolla Prairievuoristossa,[2]
   Piippukivilouhimossa
   laskihe Gitche Manito
   mahtava, Elämän Herra,
   louhimon punakiville;
   ylevänä seistessänsä
   heimot kutsui hän kokohon.
     Hänen jalkainsa jälistä
   lähde pulpahti, purona
   vierien vuoren rintehille,
   aamun arinahan valossa
   loimuten kuin pyrstötähti,
   kunnes mahtava manaten
   sormen pienen piirtämällä
   uran niiityhyn nimesi.
   johtaen puron joeksi.
   Louhimon punakivestä
   lohkoi mahtava murusen,
   hyppysissänsä hykersi,
   kirjokopan kaavaeli;
   otti ruo'on rannikolta,
   varren pitkän valmisteli,
   pisti punakoppasehen.
   Täytti piippunsa pätevän
   kuorilla punapajujen,
   hengähti ylitse metsän,
   tuulenpyörtehen puhalsi,
   kunnes oksat kuumenivat,
   kitkavalkea välähti
   tuleksi tupakkamiehen,
   mahtavan Gitche Maniton,
   joka yksin ylvähänä
   iki vuoren harjanteella
   kansoille calumetista,
   rauhanpiipusta pyhästä
   merkkisauhut tuprutteli.
     Ilmassa ihanan aamun
   savu tyynenä kohosi,
   juova suora ja sinervä
   hitahasti hiipieli,
   tuosta sankaksi sakeni,
   nousi, taivahan tapasi,
   särkyi laajahan lakehen,
   pyöri pilvinä sivuille
   yhä laajeten, leviten,
   yltäen ylitse maiden.
     Tawasenthan notkelmassa,
   Wyomingin laaksomailla,
   Tuscaloosan lehdikoissa,
   Kalliovuorten rintehillä,
   Pohjan väljillä vesillä
   heimot merkin huomasivat,
   paksun Pukwanan näkivät
   kohoovan calumetista.
     Tuosta kaikki tietomiehet,
   profeetat pyhät puhuivat:
   Kautta merkin kaukaisimman
   Pukwanan puhaltamalla
   mahtava Gitche Manito
   kuni kutsuva kätönen
   kansat käskevi kokohon,
   opastaaksensa urohot.
     Joukoissa alas jokia
   yli aavojen tulivat
   delawaret ja mohawkit,
   tuli choctawit, chamanchet,
   shoshonit ja mustajalat,
   tuli pawneet ja omahat,
   tuli mandanit, dacotat,
   huronit ja ojibwaytkin.
   -- raivoisa soturijoukko
   saipa sauhun johtamana
   tuonne Prairievuoristohon,
   Piippukivilouhimolle.
     Siellä seisoivat soturit
   kilpinensä, kalpoinensa,
   mahtavasti maalattuina,
   välkkyviiruin värjättyinä;
   salamoina silmät säihkyi,
   kiukku kasvoista kuvasti,
   sydämissä synkkä uhma,
   mielissä äkä ikuinen,
   sukuriidat suunnattomat,
   kaunat polvikautehiset.
     Mahtava Gitche Manito,
   kansojen ylevä luoja
   katsoi lempikatsehilla
   langenneita lapsiansa,
   katsoi heidän kiistojansa
   kuni lastensa toria;
   käden oikean ojensi
   joukon yrmeän ylitse,
   tyynti vihan tyrskehiä
   varjolla käden vakavan.
     Sanat koskena kohisi
   vakavan varoittaessa:
   "Oi te luomani omani,
   lapsiraukat, rakkahani,
   kääntykäätte, katsokaatte,
   opiksenne ottakaatte
   neuvo suusta Suuren Hengen,
   kaikkivallalta varoitus!
     Loinpa teille, lapsukaiset
   salot laajat saalismaiksi,
   korvet täydet kontioita,
   peuroja ja puhveleita,
   hongan oksille oravat,
   veden vierille majavat,
   kaunihit, kalaiset virrat,
   lintumaisemat lihavat;
   miksi ette noihin tyydy,
   toisianne metsästätte?
     Olen suuttunut sotihin,
   kiusoittunut kiistoihinne,
   veritöihinne väsynyt,
   kostoihinne kyllästynyt.
   Sovinnos' on suuri voima,
   riidassa vakava vaara;
   siksi tehkäätte sovinto,
   veljinä vaeltakaatte.
   Minä profeetan lähetän
   kansaini vapahtajaksi,
   johtajaksi, neuvojaksi,
   elonne avustajaksi.
   Neuvonsa jos noudatatte,
   suureksi sukeudutte,
   opin hyvän hyljännette,
   teidät häätävi hävitys.
     Sotamaali kasvoistanne,
   veripilkut sormistanne
   virrassa viruttakaatte,
   asehenne haudatkaatte!
   Lohkokaatte louhimosta
   paljolta punakiveä,
   rauhanpiiput laatikaatte,
   sulkavarret suorikaatte,
   polttakaa calumetia,
   eläkäätte veljeksinä!"
     Silloin riisuivat soturit
   peurannahkaiset pukunsa,
   sotaiset varustimensa,
   kilvan vierien vetehen
   sotamaalinsa pesivät.
     Kirkkahana virta vieri
   Elon Herran hettehistä
   yläpuolella pesijäin,
   vesi liikehti likaisna,
   sotkuisna sotaväreistä
   alapuolella urosten.
     Nousivat soturit veestä
   kaikin puolin puhtahina,
   hautasivat rannikolle
   kaikki taisteluasehet.
   Mahtava Gitche Manito,
   Suuri Henki, lapsillensa
   hyvänsuovasti hymyili.
     Hiljaisuuden vallitessa,
   lohkoi louhesta soturit
   rauhan piipuiksi kiveä,
   ruokovarret valmistivat,
   sulilla koristelivat,
   sekä kääntyivät kotihin.
   Samalla Elämän Herra
   eestä kasvojen katosi,
   pilviverhoihin vetihe
   taakse taivon pihtipielten,
   häipyi häilyvään savuhun,
   rauhanpiipun Pukwanahan.




II

Neljä tuulta.


   Kunniakas Mudjekeewis!
   kehuivat soturit vanhat,
   kun hän riemuten palasi
   pyhä wampum-vyö mukana
   pohjatuulien tuvilta,
   valtakunnasta Wabasson,
   maasta valkoisen jäniksen.
     Varasti hän wampum-vyönsä,
   Mishe-Mokwan, tuon mokoman
   suuren karhun kaulanauhan,
   kun tuo kuulu kansan kauhu
   vaipui vuorelle unehen
   niinkuin kallio kamala,
   ruskopaasi sammaleinen,
   järkäle jäkäläturkki.
     Hiljakseen hän hiivittäysi
   konnan kynnen yltämille,
   kunnes sauhu sieramista
   kättä lämmitti läheltä.
     Mukavasti Mudjekeewis
   wampum-vyön pian pujotti
   yli korvan -- kuulematta,
   sivu silmän -- näkemättä,
   ohi kuonon -- koskematta,
   sivu sieranten -- hajutta,
   joista löyhki lämmin löyly
   vastahan varastajalle.
     Tuosta oitis Mudjekeewis
   yli päänsä pyörähytti
   kauhean sotakurikan,
   sotahuudon hurjan päästi,
   iski itse Mishe-Mokwan
   otsahan olan takoa.
   Kolahduksesta kovasta
   vuoriston väkevä otso
   voihki puolipyörryksissä,
   lailla vaimojen valitti,
   hoippui hontelin jäsenin,
   taipuen takasillensa.
   Mahtavana Mudjekeewis
   katsoi karhua pelotta,
   nauroi pitkän pilkkanaurun,
   kovin ilkkuen, ivaten:
     "Kuulehan, katala karhu,
   peto pelkuri peräti,[3]
   olit urho ollaksesi,
   lailla vaimojen valitat!
   Karhu, tiedäthän katala
   sukujemme suuret vainot;
   jopa sain nyt selvän voiton,
   suorin heimosi häviön!
   pakene, pahennus, kauas,
   metsävuorille vaella!
     Jos oisin sortunut sinuna,
   voihkisi en vaikerrellen,
   kuten nyt sä karhu kurja
   tuossa heimosi häpäset,
   itket lailla Shaugodayan,
   parut pelkurin tavalla!"
     Sitten taas hän nuijan nosti
   kumautti kurikallansa
   otsaluuhun Mishe-Mokwan,
   kallon rikki rauskahutti,
   särki kuin avannon jäähän
   norppanuotalla kalassa.
   Siten sortui Mishe-Mokwa,
   vuoriston väkevä karhu,
   kauhu kansojen kamala.
     "Mainio on Mudjekeewis!"
   joukko huutaen hälisi,
   "kunnia kukistajalle!
   Olkohon tämän jälestä
   länsituuli sun nimesi,
   ollos valtias alati
   tuulten taivaisten ylitse!
   Mainita ei: Mudjekeewis,
   vaan: Kabeyun, Länsituuli."
     Siten tehtiin Mudjekeewis
   taivon tuulien isäksi;
   itse piti länsituulen,
   toiset antoi lapsillensa:
   Wabunille itätuulen,
   etelän Shawondoseelle;
   armottoman pohjatuulen
   sai hurja Kabibonokka.
     Nuori, kaunis kaikin puolin,
   oli tuo valoisa Wabun,
   aamun armahan tekijä;
   hänpä se hopeanuolin
   kaiotti pimeyden kauas;
   hälläpä värin helein
   oli posket pilkuteltu,
   äänensä kylän herätti,
   kytät peurojen perähän.
     Kävi vaivaksi Wabunin,
   ikäväksi ilman mailla,
   vaikka lintuset liversi,
   kukat tuoksuivat tuhannet,
   metsät hartaina humisi,
   joet lempeinä lorisi;
   sittenkin sydän surevi
   yksin ollen taivahalla.
     Mutta aamuna eräsnä
   kylän kaiken nukkuessa,
   joen uoman usmapeiton
   harson lailla haihtuessa
   aamuauringon edestä,
   hänpä neitosen näkevi,
   alahalla astelevan,
   keltakukkia keräten.
     Aina aamun auertaissa
   kahli hänen katsehensa
   immyt sinisilmillänsä
   kutsuvilla, kiehtovilla;
   niinpä tottui toisihinsa
   kaksi ylen yksinäistä:
   taivon ylhäinen asuja,
   ahon armas astelija.
     Kosi korkeuden olento
   kukkanurmen kulkijata
   hymyllä, hyväelyillä,
   sulavimmilla sanoilla,
   lauluilla lumoavilla,
   vienoimmilla kuiskehilla
   lehdon lehvien lomitse,
   kunnes veti vierellensä,
   kääri punakaapuihinsa,
   nosti tytön tähtöseksi,
   vienosti väräjäväksi.
   Yhä käyvät yksin matkoin
   ilman pitkillä pihoilla
   Wabun sekä Wabun-Annung.
   Wabun kointähden keralla.
     Vaan hurja Kabibonokka
   otti ankaran asunnon
   tuolia jäävuorten välissä,
   kinoksissa kiljuvissa,
   valtakunnassa Wabasson,
   mailla talvisten jänisten.
   Hänpä syksyisin syleili
   punasiksi puiden lehdet,
   koivut keltahan koristi,
   löyhdytellen patjoistansa
   lumituprakat tuhannet,
   joet, järvet jäädytteli,
   lokin, lunnin lennätteli
   merikorpin, kurjen kanssa
   etelähän einemaille,
   Shawondoseen seutuville.
     Kerranpa Kabibonokka
   lähti lumilinnastansa
   jäisten vuorien välistä.
   Liehuivat lumiset hapset
   virran vyöryvän tavalla
   yli talvitanteritten
   etelähän entäessä.
     Sielläpä hän Shingebisin.
   Kuikan, löysi kaislistosta,
   kalakitkoja vetävän
   yli jäisten soiden, maiden,
   heimoistansa heittyneenä,
   ollen mennehet mokomat
   kauan sitten Shawondoseen.
     Karjaisi Kabibonokka:
   "Kenpä uhmin uskaltavi
   viivytellä viuhkoillani?
   kun jo lensi kauan sitten
   Shuh-shuh-gah, sinervä kurki
   pois jo vieri villihanhi,
   Wawa ammoin jo vaelsi,
   entivät etelän maille.
   Minä vieren wigwamiinsa.
   tuhoan tulensa kehnon."
     Yölläpä Kabibonokka
   vihan vimmassa ulisten
   kodan kierti nietoksilla,
   savuaukosta ävästi,
   ravisteli ruotehia,
   oviverhoja leputti.
     Eipä Shingebis pelännyt,
   sukeltaja suurin surrut.
   Neljä oli nöylkkyä varattu
   nuottamiehen nuotioksi,
   yksi kuukauden osaksi,
   kaloja evähiksensä.
     Miespä paistellen kaloja
   nuotiolla naureskeli:
   "Oi kurja Kabibonokka,
   kerran kuollahan molemmat!"
     Sydäntyi Kabibonokka,
   tuli tupruten sisähän.
   Shinsebis, sukeltelija
   tunsi hyiset henkäykset,
   vaan ei laulusta lakannut,
   herennyt ei nauramasta:
   korjasipa nuotionsa,
   hiukan hiilestä paransi,
   että kirkkahat kipenet
   lakeisesta leimusivat,
   hiipoen hiuslumia
   kallosta Kabibonokan.
   Tippui hiki hapsistansa,
   jäljet tuhkahan tulivat
   kuni konsana kevähin
   lumen suuren liuetessa
   alla puiden, räystähien
   kinokset koloille käyvät.
     Vilmeinpä Kabibonokan
   naurut, laulut lannistivat,
   kuuma kulmia pakotti,
   syöksyi ulos uksen tiestä,
   lunta tallasi lujasti,
   painoi jäitä paksummaksi.
     Sitten vaati Shingebisin
   paidatonna painimahan
   talvisilla tanterilla.
   Shingebis nyt sitkeästi
   talviyönsä taistelevi,
   paini pohjatuulen kanssa
   ihan ilkosen alasti,
   kunnes jo Kabibonokka
   läähätti läkähtyneenä,
   kuurat heltyi heikommaksi,
   hoippui, horjuen pakeni
   valtakuntahan Wabasson,
   maahan valkoisen jäniksen,
   Shingebisin laulaessa,
   pilkkanaurun pistäessä:
   "Oi kurja Kabibonokka,
   kerran kuollahan molemmat!"
     Shawondoseepa suvessa
   laiskana lihavin päivin
   eli ainaista keseä
   alla auringon etelän;
   joka vuosi vuorollansa
   pohjan pitkille perille
   lauman lintuja lähetti,
   hanhet, pulmut, pääskysetkin,
   Opeecheen sekä Owaissan,
   henki luontohon elämän,
   loi tupakat, viinimarjat,
   meloonit, monet hedelmät.
     Nousi sauhu piipustansa,
   täytti taivahan udulla,
   värähdytteli vesiä,
   tasoitti rosoiset vaarat,
   saapui aika armahainen,
   ihme-intiaanikesä
   kuuna tuona kirkasöisnä,
   autereisella ajalla.
     Veltolla Shawondoseella
   yks' oli elämän huoli,
   yksi ankea asia.
   Katsoi kerran pohjosehen.
   kauas aavikon ylitse.
   keksi siellä neidon nuoren
   ypöyksin seisomassa,
   hoikan, vehrytvartaloisen,
   kultakassasen, korean.
     Katsoi päivät kaihomielin
   hetket heltyvin sydämin,
   riehui rinta rakkautta,
   lempi sylkytti sydäntä
   impeä ihastellessa;
   ei vain jaksa jalka nousta
   miehen laiskan ja lihavan,
   kohottautua kosihin,
   käydä immen yltämille;
   hän vain katsoi kaihomielin
   tunnoin tuskanpolttavaisin
   tuota aavikon tytärtä.
     Kerran aamun auetessa,
   kun hän katsoi pohjoisehen
   keksi neidon keltakutrit
   valkeaksi vaihtunehen.
   "Ah! mun veli veikkoseni
   valtakunnassa Wabasson,
   sinä poika pohjalainen,
   vai jo neitoni varastit,
   noilla Pohjolan saduilla
   suositit sulottareni,
   laskit kourasi lumisen,
   kultakutrini anastit!"
     Siten kurja Shawondosee
   itki ilmahan surunsa;
   lämpöinen etelätuuli
   henki tuskanhuokauksin,
   yhä eestyen kulussa,
   kunnes ilmassa kuvasti
   hienot lumihiutalehet
   kuni unnut ohdakkeiden.
   Ja tuo päivänpäily-impi
   häipyi silmistä häneltä;
   eipä konsa Shawondosee
   nähnyt keltakutriansa.
     Olit narri Shawondosee!
   Eipä neito katsomasi,
   impi kauan kaivattusi,
   keltakukka aavikolla
   kesäkauden katsomasi,
   jolle huolin huokaelit.
   puhki rintasi puhelit,
   olit narri, Shawondosee!
   Niinpä neljä taivon tuulta,
   Pojat Mudjekeewis-taaton
   saivat kukin kulmallansa
   tilan taivahan talossa;
   itsellensä Mudjekeewis
   säästi lauhan länsituulen.




III

Hiawathan lapsuus.


   Läpi himmeän hämärän,
   iltana unohdettuna
   ammoin jo alas putosi
   tuo kaunis Nokomis-nainen,
   täysikuusta maahan tänne
   vaimo lapseton valahti.
     Kun hän naistensa keralla
   leikki kerran keinuellen
   viiniköynnöskiikussansa,
   nainen muuan, mustamieli
   Kosti kiikun katkomalla
   hälle viikkoiset vihansa;
   suistui säikkyvä sulotar
   alas kaaren kannikalta
   päälle niityn, Muskodayn,
   kukkaisalle aavikolle.
   "Tähden lento!" kansa katsoi,
   "tähti taivaasta putosi!"
     Siinä niityn sammaleella,
   aavikolla aukealla,
   liljan lehtien välissä,
   kuun ja tähtien valossa
   tytön synnytti Nakomis,
   Wenonahksi hän nimitti
   esikoisen armahaisen.
   Tytär kasvoi ja kehittyi
   kentän liljojen keralla,
   nousi kuin näre norosta,
   hohti kuin hopeinen kuudan,
   loisti tähtenä lumoten.
     Epäsi Nokomis neittä,
   kielsi aina ja alati:
   "Oi on tyttöni omani,
   varo, kulta, Länsituulta,
   Mudjekeewista kavahda,
   elä kuule kuiskeitansa,
   jää elä yksin aavikolle
   liljoille lepeämähän,
   ettei tulis Länsituuli,
   toisi turmoa sinulle!"
     Ei hän ottanut opiksi
   varotusta vanhempansa.
   Länsituuli lämminhuuli
   hipsutti kevein kengin,
   hiipi illoin heinän päitse,
   kuiski kukat kuulustellen,
   löysi liljojen välistä
   ihanaisen impyensä,
   kosi hempein hyväilyin,
   kosi kielin kiehtovaisin,
   kunnes vienoinen Wenonah
   synytti pojan surussa.
     Siten syntyi Hiawatha,
   saihe ilmi ihmelapsi.
   Vaan tytärpä Kokemisin,
   Hiawathan hellä äiti
   kuoli, tuskihin tukahtui
   Länsituulen jättämänä,
   petollisen pettämänä.
     Kauan kaihosi Nokomis,
   vaimo lastansa valitti.
   "Oi jospa minä olisin
   kuollut, sortunut sinuna!
   Tyyten on eloni tyhjä;
   Wahonowin! Wahonowin!"
     Partahalle Gitche-Gumeen,
   Suuren-Selän rantamalle,
   veden läikkyvän lähelle,
   Kuuttaren, Nokomis-vaimon
   oli wigwam valmistettu.
     Salo sankka sen takana,
   korpikuusikko kohosi,
   synkkä hongikko humisi,
   edessä silonen selkä,
   kirkas Suuri-Merivesi
   aallon hohteli hopeisin.
     Siellä ryppynen Nokomis
   vanhoillansa vaalieli
   Hiawatha-lapsukaista;
   liekku tehty lehmuksesta,
   pohja peuran jäntehillä,
   sideltynä sitkeäksi,
   vuotehena vihvilöitä,
   sammalpatja pehmykkäinen,
   Siinä viihti vienoistansa.
   "Elä karju, karhu viepi!
   Hush, mun pieni pöllöseni!
   Kenpä suurin silminensä
   valaisevi wigwamini?
   Ewa-yea mun tummaiseni,
   pikkarainen pöllöseni!"
     Neuvoi vanhus valvatille,
   tähtitaivoa opasti,
   näytti ihme-Iskoodahnkin,
   henkivarjot kun vaelsi,
   sulkatöyhtöiset soturit
   kirmasivat kirveinensä
   kohti Pohjan porttiloita,
   tien hän valkean osotti,
   polun pitkän ja leveän,
   yli taivahan menevän,
   ahdettuna aavelulla,
     Istui pieni Hiawatha
   kesäiltoina ovella,
   kuuli kuiskehet salosta,
   veden viehkeän lipinän,
   kuuli kummoa säveltä;
   männyt virkkoi: "minne-wawa!
   mudway-aushka!" aallot lauloi.
     Wah-wah-taysee kun vilahti,
   tunsi tulikärpäsensä,
   kun tuo pensaita valosti
   illan hiipivän hämyssä.
     Nokomisin neuvomana
   lauloi lapsi linnullensa:
   "Wah-wah-taysee, välkkeheni,
   valkotulikärpäseni,
   perho pieni, hohdollasi
   kirkastappas kasvojani,
   ennen kuin unehen uuvun
   vuotehelle vuottavalle!"
     Illoin kun kohosi kuuhut
   vedestä värehtivästä,
   kysyi hän Nokomisilta:
   "Mitkä on kuussa kummat pilkut?"
   Virkkavi Nokomis hälle,
   puhui muori pulmullensa:
   "Kerran suuttunut soturi
   isoäitinsä lähätti
   kuuta kohti taivahalle,
   jonne jäi se roikkumahan!"
   Näki hän kaaren taivahalla,
   kyseli Nokomisilta,
   joka kertoi ja selitti:
   "Se on taivas kukkasien,
   kukat kunne kuoltuansa,
   liljatkin lakastunehet
   ovat maasta muuttanehet
   yllämme heloittamahan!"
   Kun hän kuuli yösydännä
   huudot huuhkainten salosta,
   kyseli hän kauhuissansa
   syytä moisehen meluhun.
   Virkkavi hyvä Kokomis:
   "Se on huuto huuhkajien,
   siellä pöllöt poikinensa
   pakinoitansa pitävät."
     Niinpä pieni Hiawatha
   eläinten pakinat oppi,
   tuli nimet tuntemahan,
   niiden taidot hän tajusi,
   tiesi pesät, piilot, loukot,
   tunsi laumansa tuhannet;
   oppi kaiken metsän karjan
   tavat, tuumat ja tarinat,
   majavan rakennustoimet,
   käpykasnat oravien,
   peuran pitkät päivänretket,
   askelet aran kaniinin;
   kanoiksensa linnut kutsui,
   veljiksi otukset metsän.
     Saapuipa Iagoo kerran,
   taitava tarinaseppo,
   paljon matkoja mitellyt,
   Nokomiksen vanha tuttu.
   Hän teki Hiawathalle,
   suori jousen saarnipuusta
   nuolet tammen lastuloista
   piikärin, sulittamalla.
   Sitten neuvoi nuorukaista:
   "Suori poikani salohon,
   kussa peurat piehtaroivat,
   kaada kuulu härkäpeura,
   suurisarvinen nujerra!"
     Heti tuosta Hiawatha
   miesnä metsälle menevi
   jousinensa, nuolinensa.
   Linnut lauloi ympärillä:
   "Elä armas meitä ammu!"
   -- lauloivat Opechee, kerttu,
   sinilintunen, Owaissa:
   "Ellös vainen meitä ammu!"
     Ylös tammehen hypähti
   oravakin, Adjidaumo,
   suikkelehti, puikkelehti,
   keinui, lehvillä livehti,
   virkkoi naurunsa lomassa:
   "Elä vaan minua ammu!"
     Tuolla valkoinen kaniini
   hiukan poikkesi polulta,
   istahti takasillensa,
   haastoi hiukan arkamielin,
   puolin leikillä puheli
   pienelle Hiawathalle:
   "Ethän vaan minua ammu!"
     Eipä hän välitä noista
   kupehella kuiskijoista,
   aatos peuroja ajavi,
   silmät seurasi jälillä,
   jotka johtivat joelle,
   kulettivat kaalamolle.
   Painui poika pehkon alle,
   vaani varjossa otusta.
   Jopa keksi sarvet suuret,
   parin silmiä erotti,
   peura polkua poleksi,
   astui lehvien alatse,
   varjot leikki lautasella.
   Kovin sylkytti sydäntä,
   veret urholla värähti,
   haavan lehtenä lepatti
   peuran astuissa alemma.
     Hiljaksensa Hiawatha
   nousi polvensa varahan,
   pidätellen henkäystä
   tarkoin tähtäsi otusta.
   Tarkoin vaani valpas peura
   iski kenttähän kaviot,
   -- yksi valmisna, koholla
   kuunteli, heti hypähti...
   Oh! suhahti surmannuoli,
   rinnan lämpimän lävisti,
   kaatui peura kaalamolle,
   virran vierelle nukahti,
   heitti sydän sykkimisen.
     Mutta pieni Hiawatha
   riemulla rajattomalla
   peuran kantavi kotihin;
   Iagoo sekä Nokomis
   riemuin häntä tervehtävät.
     Nahkasta Nokomis neuloi
   haljakan Hiawathalle,
   peuran paksuista lihoista
   laativi Nokomis kestit.
     Kiitti kylä juhlivainen
   Hiawathan sankaruutta,
   kutsui kunnianimillä:
   Lujasydän, Soan-ge-taha,
   Urhomieli, Mahn-go-taysee.




IV

Hiawatha ja Mudjekeewis.


   Niinpä kasvoi ja kehittyi
   Hiawatha-poikasesta
   mies ja miesten ensimäinen;
   nuorten leikeissä ylinnä,
   miesten töissä miehen kunto;
   tiesi temput metsämiesten,
   taisi taiat ja tarinat,
   ikiluottehet isien.
   Nopeasti jalka nousi;
   ohi nuolen ampumansa
   juosten ennätti edelle,
   nuoli taaksensa tipahti.
     Kyllin voimia käsissä;
   ampui nuolta kymmenkunnan,
   ylös ilmahan lähetti,
   kymmenes jo pilvet kynti --
   Viel' ei maassa ensimäinen.
     Oli taikarukkasetkin,
   "Minjekahwun" mainittihin,
   peuran koivista kyhätyt;
   niillä lyöden paadet särkyi,
   kivet murskaksi mureni.
   Oli jalot jalkineetkin,
   moiset taika-mokkasiinit,
   peurankoipiset pätevät,
   virstan veivät askeleella.
     Nokomisilta hän urkki
   tiedot Mudjekeewisista,
   sai ilmi salat tuhoisat
   ihanuudesta emonsa,
   petturuudesta isonsa;
   tunsi tulta rinnassansa,
   sydän hiilenä kytevi.
     Tuumasi Nokomisille:
   "Luokse Mudjekeewisinpa
   lähden Länsituulen maille
   tuhdon taattoni oville,
   päivänlaskun portahille!"
     Läksi tuossa Hiawatha
   parahimmassa puvussa,
   päällä peurannahkapaita,
   peurannahkasäärystimet,
   metsäsian harjaksilla
   kirjaeltu, helmitelty,
   päässä kotkahöyhentöyhtö,
   wampum-vyöhyt vyötäreillä
   saarnijousensa kädessä,
   jänne peuran jäntereestä
   viinessänsä tamminuolet,
   sulitetut, piistä kärjet,
   taikarukkaset kädessä
   jaloissa lumotut kengät.
     Varoitteli vaimo vanha,
   kielsi nuortansa Nokomis:
   "Oi minun Hiawathani
   varo maita Länsituulen,
   Mudjekeewisin ovia.
   hän sun siellä sortanevi,
   taioillansa tappanevi!"
     Hiawatha uljasmieli
   huoli ei naisten neuvoloista
   läksi, metsähän menevi.
   astui virstan askeleella.
     Kaamealta taivas näytti
   tiensä synkältä kuvasti,
   tukalalta ilma tuntui,
   sydän tuskaisin, tukalin,
   ahjo alla rintaluiden.
     Hiinpä hän läheni länttä,
   astui ohi antiloopin,
   peurat, piisonit jätätti
   riensi poikki Esconaban
   mem poikki Mississippin,
   yli hyokkyjen hypähti,
   ohi Aavikon ylängön [Mountains of the Prairie]
   sivu kettujen, varisten. [Intiaaniheimoja]
   Kalliovuorille vaelsi,
   alueille Länsituulen,
   missä vanha Mudjekeewis,
   taivon tuulien isäntä
   istui vuoren kukkulalla
     Hämmästyen Hiawatha
   katsoi kunnioituksella
   isän ihmeistä näköä.
   Päässä pilviset hiukset
   lumituiskun tuiman lailla
   hurjimmasti hulmusivat,
   välkkyivät ja leimusivat
   komeana kuin komeetti.
     Hyvin mieltyi Mudjekeewis
   Hiawathan nähtyänsä,
   ilostui, ihastelihe;
   oli kuin viehkeä Wenonah
   oisi tullut Tuonelasta.
     Hiawathalle puheli:
   "Terve tullut, toivottuni
   kerran taattosi tuville!
   vuodet vuottelin sinua.
   Nuoruus kuin elämän riemu,
   vanhuus kuin väsymys kolkko;
   tuot sä päiväni eletyt,
   hetket tuskanhehkuvaiset,
   kaunokaisen Wenonahni!"
     Pyöri päivät, vieri viikot
   tuttavusten tuumiessa.
     Mahtavana Mudjekeewis
   kerskasi tekemistänsä
   rohkeista retkistänsä,
   urotöistä uljahista,
   rautaisesta ruumihista.
     Kärsivällisenä kuuli
   Hiawatha kerskaukset
   hymyhuulin istuskellen,
   ei väre vähäisinkänä,
   katse, ääni ilmi tuonut
   sydänpolttoja povensa.
     Viimein virkkoi: "Mudjekeewis?
   olleheko ollenkana
   sulle turmantuottajata,
   pelon syytä pientäkänä?"
     Kielsi suuri Mudjekeewis,
   kerskuissansa armollinen,
   virkkoi: "Ei mitänä konsa,
   muuta ei kuin musta Wawbeek.
   kallio tuhoisa tuolla!"
   Katsoi hän Hiawathaansa
   hyvänsuovalla hymyllä,
   ilmeellä isällisellä,
   ylevällä ylpeydellä;
   näkö sorja, varsi norja,
   ryhti reipas ja vireä.
   Tuostapa kysäsi viimein:
   "Oi minun Hiawathani,
   olleheko ollenkana
   sulle turmantuottajata,
   pelon syytä pientäkänä?"
     Hiawathapa varoen
   hetken tuossa tuumi, mietti,
   kuni päätöstä punoen,
   virkkoi viimein: "Ei mitänä
   paitsi tuota vihvilätä,
   isoa Apukwa-kortta."
     Mudjekeewis kun yritti
   maasta vihvilän vetäistä,
   heti huusi Hiawatha
   teeskennellyin kauhistuksin:
   "Kago! kago! elä koske!"
   "Kaween!" virkkoi Mudjekeewis,
   "enpä liikuta todella."
     Sitten tuosta tuummat jatkui
   Hiawathan velilöistä;
   Wabun ja Kabibonokokka,
   Itätuuli, Pohjatuuli,
   Myös Etelä, Shawondosee --
   kaikki siinä muistettihin.
     Viimein vierivi tarina
   kauniisen Wenonahnki,
   Hiawathan synnyntähän,
   äitikullan kuolentahan
   autiolla aavikolla,
   kuin oli kertonut Nokomis.
     Huudahtipa Hiawatha:
   "Kuulehan, oi Mudjekeewis,
   sinä surmasit emoni,
   Wenonahn sa viekastelit,
   nuoren, armahan elämän,
   aavikon ihanan liljan
   taitoit, tallasit lokahan;
   tunnustathan työsi tuhman!"
     Murtuneena Mudjekeewis
   tukat tuulehen hajotti,
   tuskamielin tunnustavi
   kuiskeetta, kumartamalla,
     Hiawatha hurjistuen
   heti hyppäsi, uhaten,
   tarttui taikarukkasilla
   tuohon turman kalliohon,
   mursi Minjekahwunilla
   Palat paksut Wawbeekista,
   vihan vimmassa kivitti
   katuvata taattoansa
   sydänpoltoissa povensa,
   ahjon rinnassa asuen.
     Länsituulen hallitsija
   puhalsi nyt parrastansa
   tuulentuprakan äkäsen,
   palat paukutti takaisin
   vihaselle viskojalle.
   Tarttui vielä vihvilähän,
   nyhti niitystä Apukwan,
   ulos mullisti mudasta
   jättiläisen juurillensa.
     Päästi tuosta Hiawatha
   ylen pitkän pilkkanaurun,
   silloin tappelu sukesi,
   kuolettava kamppaelu,
   jota kiljuen säesti
   Kenen, suuri sotakotka
   jyrkän kallion käreltä,
   viuhtoi vihvilä rajusti
   kuni honka myrskysäällä,
   tuli tuiskuna kiviä
   Wawbeekista valtavasta.
     Taiston tuimassa jymyssä
   vuoret järkkyi, maa vapisi,
   jyry ukkosen: "Baim-wawa!"
   virkki vuorien takoa.
   Viimein väistyi Mudjekeewis,
   painui läntehen pakohon;
   koko kolme vuorokautta
   Hiawatha heltymättä
   ajoi taistellen takoa,
   kunnes kumpikin tulivat
   Länsituulen kynnyksille,
   päivänlaskun portahille,
   viimeiselle vieremälle,
   aavan aukean rajalle,
   kunne aurinko aleten
   häipyvi hämärän tullen,
   laskevi flamingon lailla
   yöksi peittohon pesähän.
     Huusi vihdoin Mudjekeewis:
   "Pidätähän poikaseni,
   mahda et murhata minua,
   kukistaa et kuolotonta.
     Teinpä kanssasi kokeilen
   miehuuttas mitelläkseni;
   ota nyt palkka painistamme,
   käänny, käykösi kotihin,
   elä kansasi keralla,
   maasi puhdista pahoista,
   siivoa kala-apajat,
   noidat, hirviöt nujerra,
   jättiläiset, Wendigoet,
   matelijat, Kenabeekit,
   kukista, kuten minäkin
   Mishe-Mokwan, karhun kaasin.
     Ja kun kuulet Tuonen kutsut,
   Pauguk kun palavin silmin
   pimeästä pilkistävi,
   tule taattosi tuville
   valtakuntani jaolle!
   Luodetuulen, Keewaydinin
   olet ainainen isäntä."
     Niinpä taisto taisteltihin
   Shah-shahin sanattomina
   päivinä jo ammoisina
   alueilla Länsituulen.
     Yhä vieläkin näkevi
   metsästäjä melskehestä
   jälet laajat laaksomailla,
   joukot Wawbeekin jykevät,
   vielä suuren vihvilänkin
   vesiväylien sivulla.
     Kääntyi sitten Hiawatha
   kotihinsa kulkemahan.
   Hauskalta nyt taival tuntui,
   ihanalta ilma yllä;
   viha vieri mielestänsä,
   koston aatos aivoistansa,
   lauhtui polttava povensa.
     Vainpa kerran kesken matkan
   vauhti mieheltä väheni,
   osuessa ostamahan,
   noutaessa nuolenpäitä
   sepolta Dacotan maasta,
   missä kosket Minnehahan[5]
   naureskellen hyppelevät
   välkkyen välissä lehdon.
     Siellä vanha nuoliseppo
   nuolenpäitä valmistavi
   hiekkapaasista hioen,
   calcedonista kovasta,
   piistä sekä jaspiksesta,
   sileät, teräväsärmät,
   kallihit ja kiiltäväiset.
     Asui taattonsa keralla
   tummasilmä tyttärensä,
   oikukas kuin Minnehaha;
   mieli vaihdellen värehti,
   silmät synkkeni, hymyili,
   jalat vierivät jokena,
   hapset läikehti vetenä,
   pulppusi purona nauru.
     Vanhus neitosen nimesi
   veden nauravan mukahan,
   Minnehahaksi sanoen,
   Nauravaiseksi Vedeksi.
     Vaatiko käret vasaman
   Hiawatha-poikaseni
   taipaleensa taittamahan
   Dacotan tasankomailla?
   Eiköhän se impi ollut.
   Naurava Vesi vetänyt
   kasvojansa katsomahan,
   taakse verhojen vetänyt
   katsetta puvun kahina,
   hän kun välkkyi kuin vetonen.
   Minnehahan kuulu koski
   rannan lehdikon lomitse
   päivän päilyvän helossa.
     Aatokset ken arvannevi,
   nuorten miesten mielet tutki,
   kenpä kertovi unelmat,
   Hiawathan haaveksimat?
     Päivä päätyi, koti joutui;
   siellä hän Nokomisille
   kertoi Mudjekeewisista
   kiistat, taistot ja tarinat,
   ei vainen väheä virka
   nuolista ja neitosesta.




V

Hiawathan paasto.

   Kuulkaa kuinka Hiawatha
   paastosi sekä rukoili
   metsässä menestymistä!
   eipä onnea omoa,
   meren, metsän antimia,
   mainetta ei, mahtavuutta
   eikä taistojen iloa,
   mutta kansojen etua,
   yhteishyötyä ylintä.
     Ensin hän wigwamin kyhäsi,
   laati metsähän majansa,
   lehtikuussa sen rakensi
   kevähänä kukkeana,
   siellä pitkän viikkokauden
   paastosi, näki näkyjä.
     Ensi paastopäivänänsä
   läpi lehdon hän vaelsi,
   näkipä närehikössä
   peurojen hypähtelevän,
   kaniinin kolossa keksi,
   kuuli Benan rummutuksen,
   tammenterhojen rapinan
   Adjidaumon askartaissa,
   näki kyyhkysen, Omemen
   mäntyhyn pesän teossa,
   Wawa-parven vaelluksen
   pohjan soille aukeoille,
   nuo kun liiti korkealla,
   vienosti valittelivat.
     Huudahti: "Elämän Herra!
   riippuuko elomme näistä?"
     Toissa paastopäivänänsä
   kulkeissa joen kuvetta
   läpi niityn, Muskodayn
   näki riisin Mahnomoneen,
   näki mustikan, Meenahgan,
   mansikan myös, Odahminin,
   vielä viiniköynnöksenkin,
   Bemahgutin kiertelevän
   lepän lehvien ylitse
   tuorehine tuoksuinensa.
     Toivonsa menettäneenä
   huudahti: "Elämän Herra!
   riippuuko elomme näistä?"
     Saapui kolmas paastopäivä;
   istuipa hän mietiskellen
   rauhaisalla rannikolla
   katsellen veden kaloja.
   Hypähtipä sampi, Nahma,
   helminä pisarat pärskyi,
   kellui kouri keltaisena,
   särki hohteli hopeisna,
   näkyi hauki, Maskenozha,
   sekä silli, Okahahwis,
   krapu, Shawgashee kuleksi.
   Toivonsa menettäneenä
   huudahti: "Elämän Herra!
   riippuuko elomme näistä?"
     Joutui neljäs paastopäivä,
   mies lepäsi lehdeksillä
   majassa masentuneena
   haaveillen, näkyjä nähden,
   tuijotellen tummin silmin
   mahtavata maisemata,
   päivän väikettä vedessä,
   ihanuutta iltaruskon.
   Näkipä hän nuorukaisen
   kellanvihrein pukimin
   lähenevän, loistellessa
   iltaruskon ruusuhehkun;
   sulat varjosti somasti
   kultahapsikulmiaxisa.
   Kauan seisoi hän ovella
   Hiawathaa silmäellen
   säälillä, osanotolla
   muotoa masentunutta;
   sai viimein sanelemahan,
   Hiawathalle puheli:
     "Kaikki sun rukouksesi
   ovat kuullut taivahassa!
   Rukoillut sa muiden lailla
   etpä onnea omoa,
   meren, metsän antimia,
   mainetta et, mahtavuutta
   etkä taistojen iloa,
   mutta kansojen etua,
   yhteishyötyä ylintä.
     Luotapa Elämän Herran
   laskeudun mä, Mondamin
   ystävä inehmon, saavuin
   sulle neuvonantajaksi,
   miten tuskan, työn avulla
   saavutat rukoilemasi.
   Nouse oksavuotehelta
   kerallani painimahan!"
     Uros uupunut nälästä
   nousi oksavuotehelta,
   tuli wigwamin hämystä
   iltaruskon hohtehesen,
   Paini kanssa Mondaminin.
     Ensi kosketus elosti
   voimat miehen voipunehen,
   rohkeus, elämän tarmo
   täytti toivolla olennon.
     Niin he kahden kamppasivat
   iltaruskon loistehessa;
   minkä jatkui taistelunsa,
   vahvistui sen Hiawatha,
   kunnes piiritti pimeys,
   kunnes kurki kulkustansa
   päästi suolla suuren äänen,
   vaikean valitushuudon
   tuskissa nälän tuhoisan.
     "Riittää!" Mondamin sanovi
   Hiawathalle hymyten,
   "tulen huomisiltanakin
   sua taasen koittamahan!"
   Ja hän poistui ja hävisi
   kuin vetonen maan rakohon
   taikka usma taivahalle.
   Huomannut ei Hiawatha
   kumppanin katoamista,
   jääden yksin uupuneena,
   allansa utuinen järvi,
   yllä tähdet vaappuvaiset.
     Illan toisen saapuessa,
   auringon alentuessa
   niin kuin hehkuva kekäle
   Suuren Hengen hiiloksesta
   vierressä vesihin lännen,
   Mondamin sai kohtelulle
   Hiawathan wigwamille.
   Ilmestyi kuin illan kaste
   äänettä, älyämättä
   ilman mailla matkatessa;
   muodon sai kun maahan koski,
   ilmassa näkymätönnä,
   kulkunsa käsittämätön.
     Kolmasti he kamppasivat
   ilta-auringon helossa,
   kunnes taaskin kurki suolla
   päästi pitkän nälkähuudon
   Mondaminin kuultavaksi.
     Kaunisna hän seisoi tuossa
   kellan vihrein pukimin,
   sulkaseppel otsallansa
   läikkyi läähättäessänsä,
   hikikarpalot heruen
   päilyi päällä kastehena.
     Ja hän huusi: "Hiawatha,
   urhon lailla oot otellut
   nähdessä Elämän Herran,
   hänpä sulle voiton suopi!"
   Sitten virkkoi: "Huomennapa
   meill' on viime painipäivä,
   sulla viime paastopäivä,
   silloinpa minut sä voitat!
   Laita vuode maatakseni,
   siinä huuhdella satehen,
   päivän kyllin paistatella;
   kellanvihreät pukimet,
   sulat riistäös minulta,
   Pane maahan maatakseni,
   pelto päälle pehmittele.
   Ällös vierahan kätösen
   anna untani pilata,
   madot, rikkaruohot poista,
   korppi, Kahgahgee pois estä,
   häädä häiriön teosta,
   huolla, valvo, vartioitse,
   kunnes virkoan, kohotan
   pääni päivänpaistehesen!"
     Niin hän virkkoi ja erosi.
     Rauhoin nukkui Hiawatha;
   kuuli sentään Wawonaissan,
   whip-poor-willin valituksen
   katon harjalta kotansa,
   kuuli äänen Sebowishan,
   puron kuohuvan puhelun,
   tuumat kanssa tumman metsän,
   kuuli oksain huokaukset,
   kun ne keinui hiljallensa
   yötuulen ohitse mennen;
   vienot, kaukaiset puhelut
   kaikui korvahan unessa
   rauhassa levätessänsä.
     Joutui huomen, paastopäivä
   seitsemäs Hiawathalle.
   Silloinpa tuli Nokomis,
   ehätti evähinensä
   vaatien ja voivotellen,
   peljäten pahan perivän,
   nälän miehen näännyttävän.
   Mies ei koske, maista,
   tuumi vain: "Nokomis, vuota,
   Konsa päivä painunevi,
   yöhyt seudut ympäröipi,
   Shuh-shuh-gah kun suon selältä
   päältä rimmen raikahuvi
   päivän päättehen sanovi!"
   Itkien meni Nokomis
   kotihin, kovin peläten
   Hiawathan herpoavan,
   Paaston päättyvän pahasti.
     Istuskeli Hiawatha
   vuotellen väsynehenä
   Mondaminin saapumista,
   kunnes varjot viittilöivät
   yli kenttien itähän,
   lännen aurinko aleni,
   kelluen meren selällä
   kuni syksyn keltalehti
   vierivi, ulapat uipi
   siellä keinuen, kadoten.
     Katso, nuori Mondaminpa
   kiiltävine kutrinensa,
   kellan vihrein pukimin
   sulin somin, loistavaisin
   seisovi jo kynnyksellä,
   viittovi: lähemmäs käyös!
     Niin kuni unissa käypä,
   kalpeana, kuihtuneena,
   vaan muutoin masentumatta
   Hiawatha wigwamista
   tuli, käyden painisille.
     Maa ja taivas ympärillä
   pyöri yhtenä keränä,
   sydän rinnassa läpätti
   niinkuin verkossa vedessä
   sampi, silmiä repien;
   taivonranta tulta hohti,
   sata auringon keheä
   näytti katsovan kisoa.
   Äkkiä, odottamatta
   yksin seisoi nurmikolla
   Hiawatha, huohottaen
   ankarasta paininnasta.
     Elotonna eessä hällä
   maassa voitettu makasi
   hengettä, hajallahapsin,
   revityin sulin, pukimin,
   päivyen pimentyessä.
     Voittoisa Hiawathapa
   kuopan käsketyn tekevi,
   riisui verhot rikkinäiset,
   sulat yltä Mondaminin,
   hänet hautasi hyvästi,
   pellon päälle pehmitteli.
   Taaskin kurki kulkustansa
   kaihoisilta kankahilta,
   suruisilta suonseliltä
   vierähytti tuskanvirren,
   parkaisi pahan sävelen.
   Sitten läksi Hiawatha
   Nokomisin wigwamille.
   Siten päättyi pitkä paasto,
   loppui viikko vaivaloinen.
     Eipä jäänyt unholahan
   painopaikka, kiistakenttä,
   jäänyt ei hauta hoitamatta,
   missä Mondamin lepäsi
   alla paistehen, satehen,
   missä sulkansa, pukunsa
   ilman alla vaalenivat.
     Huolellisiin Hiawatha
   haudan hoiti, vartioitsi,
   tumman mullan mullosteli,
   kitki, hyönteiset hävitti,
   Kahgahgeen, kuningaskorpin
   pilkkahuudoin pois pelätti.
     Jopa viimein vehryt vihne
   alkoi nousta alta mullan,
   toinen, kolmaskin kohota.
   Niinpä kesän eestyessä
   seisoi maissi mahtavana
   kiiltävine kaapuinensa,
   pitkin, keltasin hiuksin.
     Ihastuen Hiawatha
   huusi: "Jalo Mondaminpa
   se on, ystävä inehmon!"
   Sitten nouti Nokomisin
   kera kerskurin Iagoon
   kasviansa katsomahan,
   näille jutteli näkynsä,
   painit, voittonsa; pakisi
   kasvistansa, lahjastansa,
   iki eineestä inehmon.
     Myöhemmin kun syksy muutti
   lehdet pitkät keltasiksi,
   jyvät pehmeät, mehuisat
   keltahelmiksi koviksi,
   kokosi hän kypsät tähkät,
   kuori lehdet kuihtunehet,
   riisuen kuin painijansa;
   ensi juhlan Mondaminin
   vietti, kansoille julisti
   Suuren Hengen uuden lahjan.




VI

Hiawathan ystävät.


   Hiawathalla on kaksi
   likimmäistä liittolaista,
   ylimmäistä ystävätä,
   joiden kanssa hän jakavi
   elonsa ilot, ikävät:
   Chibiabos, soittoniekka,
   sekä mies väkevä: Kwasind.
     Yhdistipä ystävykset
   polku ruohon peittämätön,
   eikä kierot kielikellot,
   rollit ja valehtelijat
   sopumieltä sotkenehet,
   rakkautta rikkonehet,
   vaan he aina myötämielin,
   suosiolla suunnitellen
   neuvotteli, tuumitteli
   Ihmisheimojen etua.
     Paljon myöskin Hiawatha
   piti Chibiabosista,
   laulajasta luontevasta,
   sulosointujen seposta.
   Mies oli kaunis, mieli puhdas,
   luonne uljahan urohon,
   sydän herkkä hennon naisen,
   notkea kuin viidan vitsa,
   arvokas kuin sarvipeura.
     Kun hän virtensä viritti,
   kävi kohti miehet, naiset,
   sai kyläjäs kuulemahan,
   soitto sielut innostuit,
   sävelin suli sydämet.
     Huilut ruo'osta rakensi,
   pillit pehmeäsävelet;
   pysähtyi puron lirinä,
   Sebowisha seisatteli,
   linnun laulut lakkasivat;
   oravakin, Adjidaumo
   heti heitti raksutuksen,
   jäi jänökin kuulemahan
   soittoa soman makuista.
     Seisattuen Sebowisha
   sanovi: "Oi Chibiabos,
   opettaos aaltoseni
   sävelinä soilumahan
   vienon virtesi tavalla!"
     Sinilintunen, Owaissa
   virkahti kateisin mielin:
   "Neuvo mulle, Chibiabos,
   virret kummat, villit, hurjat,
   raivosäihkyiset sävelmät!"
     Opechee ilolla pyysi:
   "Opeta, oi Chibiabos
   minulle sulosävelet,
   laulut armahat, iloiset!"
     Wawonaissa myöskin vaati
   nyyhkien: "Oi, Chibiabos,
   virka mulle murhevirret,
   kaihon ja surun sävelet!"
     Luonnon äänet sointujansa
   lainasivat laulustansa,
   syömmet ihmisten sulivat
   sävelistä taikasoiton,
   sillä hän viritti virret
   rauhasta, vapaudesta,
   kertoi kauneuden tarinat,
   lauloi kaikki lemmenkaihot,
   kertoi kuolosta, elosta
   Tuonensaarilla somilla,
   asunnoilla autuaitten,
   Ponemahn alustamailla,
   tulevaisessa elossa.
     Rakaspa Hiawathalla
   oli ystävä ylevä,
   lempimieli Chibiabos,
   tuo suloisin soittajista,
   paras laulajalajia;
   lempimieli, tenhokieli
   välit rakkahat rakensi.
     Rakaspa Hiawathalle
   oli myös väkevä Kwasind,
   kuolevaisista väkevin,
   urho, miesten ensimäinen;
   voiman ja hyvyyden vuoksi
   hän oli rakas toveri.
     Olipa Kwasind-nuorukainen:
   veltto, tuhma ja uninen,
   väisti lasten leikkilöitä,
   ei konsa kalalla käynyt,
   ei mennyt erän hakuhun,
   eli yksin ja erossa,
   piti aina pitkät paastot,
   haltiaansa haastatteli,
   maanitti Manitoansa.
   "Laiska Kwasind", äiti virkkoi,
   "kun et auta askareissa,
   kesät metsissä maleksit,
   jouten kiertelet ketoja,
   talvet kaiket kyyröttelet
   wigwamissa hiiloksella,
   kun minä kalassa käyden
   paukkuvilla pakkasilla
   jäitä rikki ryskyttelen,
   yksin verkkoja vetelen.
     Märät verkot on ovella
   valumassa, jäätyvänä,
   mene, väännä ne, vetelys,
   käännä päivän kuivatella!"
     Nousi poikanen porosta,
   kömpi töille kiistämättä,
   matkasi ulos majasta,
   ovenpielestä punalsi
   jäätyvät, vetiset verkot,
   väänsi nuo kuin heinävihkon,
   rihmat rikki rauskahutti;
   mitä koski, kohta mursi,
   voima vallaton käsissä.
     Taatto lausui: "Laiskurista
   metsän käynniss' ei apua,
   kosket jousta, kaaren poikki,
   nuolet rikki ripsahutat;
   tule kumminkin keralla,
   saatat saalihit kotihin!"
     Kulkivat puron kuvetta
   alas kautta kaidan rotkon,
   piisonin ja peuran tietä,
   liki rantaliejukkoa,
   kunes kulkunsa pysähtyi
   keloihin kupertuneisin,
   juuttuneihin juurakoihin,
   jotka tiensä tukkesivat.
   Taatto tahtovi takaisin,
   tuumi: "Tukkien lomitse
   mahdoton on mäyrän mennä
   oravan ylitse päästä."
     Istui ukko miettimähäu,
   pisti tulta piippuhunsa.
   Ei ehdi panos poroksi,
   kun on polku puhdistettu,
   Kwasind vahvoilla käsillä
   puita purki, murron särki,
   niinkuin nuolet männyt mätti,
   seipähinä seetripuutkin
   huiski helposti sivulle.
     Niityllä kun nuoret miehet
   kirmaten kisaelivat,
   virkkoivat he: "Kwasind, laiska,
   mitä jouten sä jorotat,
   katsot kallion sivulla,
   tules, painiksi panemme,
   käyös kiekon heitäntähän!"
     Vastannut ei Kwasind, laiska,
   veikallensa kääntelehti,
   käsin tarttui kalliohon,
   kiskoipa kiven syvästä,
   hetken heilutti koholla,
   syöksi virtahan syvähän,
   paiskasi sen Pauwatingiin,
   kussa nähdähän kesällä.
     Kerran kanssa kumppaneiden
   purjehti hän Pauwatingin,
   virran vaahtoisan uroa,
   siellä Ahmeekin näkevi,
   majavain kuninkahankin,
   joka kuohuissa kuleksi,
   hyppyreissä hyökyvissä
   nousten, vaipuen vaelsi.
   Äkkiä, pakisematta
   Kwasind harppasi jokehen,
   paiskahtihe pyörtehisin,
   alle aaltojen vihaisten,
   matkaten majavan teitä,
   syösten saarien lomitse,
   kauan viipyen vedessä.
     Kauhistuen kumppaninsa
   huutelivat säikkyneinä:
   "Jää hyvästi Kwasind-veikko,
   emmepä elävin silmin
   nähne konsana sinua!"
     Mutta kohta mies kohosi
   voitonriemulla vedestä,
   hartioilla hauska saalis:
   rumis mahtavan majavan.
     Nää oli kaksi, kertomani,
   Hiawathan ystäviä:
   Chibiabos, soittoniekka,
   sekä tuo väkevä Kwasind.
     Kauan rauhassa elellen
   alttiisti, avosydämin
   paljon he puheli, mietti,
   suutatuksin suunnitteli
   ihmisheimojen etua.




VII

Hiawathan purjehdus.


   "Anna mulle, koivu armas,
   joka kasvat juhlallisna
   virran vinhan rantamalla,
   anna keltatuohiasi!
   kevyen kanootin siitä,
   nopsan Cheemaunin laitan,
   purren purjehtiakseni,
   joka kelluvi joella
   kuni syksyn keltalehti,
   tai kesäinen keltakukka,
   kulta-ulpukka ihana.
   Laske vyösi vierellesi,
   vaippa valkoinen sivulle,
   ilman tuotakin tarennet,
   kun kesä jo kerkiävi,
   päivä lämmin läylentävi!"
   Noin puheli Hiawatha
   yksinäisessä salossa
   Taqwamenaw-virran luona,
   joen hyökyvän sivulla,
   lintujen ilosävelten
   lehtikuussa [toukokuu] helkkyessä,
   aamun auringon heräten,
   päiväsilmän pälkähtäen,
   aivan kun sanoen hälle:
   "Katso Geezistä, minua,
   katso suurta aurinkoa!"
   Puu puheli haaroinensa
   aamutuulessa humisten,
   kärsiväisenä saneli:
   "Ota vyöni, Hiawatha!"
     Hänpä viilsi veitsellänsä
   alta oksien alinten,
   päältä juurien, tyveltä,
   kunnes mahla maahan juoksi;
   puuta pitkin piirrätteli,
   tuohen tuohalti lävitse,
   nyhti puusta nylkimellä,
   rungosta sen rikkomatta
   kiskoi kiilalla erohon.
     Sanoipa hän seetripuulle:
   "Anna seetri oksiasi,
   luovutappas lehviäsi
   vakaviksi valitetuksi
   pienoisehen purteheni!"
     Kauhun huudahtus humahti,
   kaikui vastuksen mutina
   tuosta kautta seetrin latvan.
   Latva kumminkin kumarsi
   kuiskaten: "Oi Hiawatha,
   ota, ota oksiani!"
   Hänpä otti seetrin oksat,
   karsi kaariksi kanootin,
   käänsi käyriksi hyviksi
   niinkuin kaksi jousenkaarta.
     "Anna juuresi, Tamarack,
   luovuttaos lehtikuusi
   rihmasäie-juuriasi
   kanootin sitoakseni,
   ettei vuotaisi venoni,
   kulkijata kasteleisi!"
     Lehtikuusi juurinensa
   aamuilmassa värähti,
   tupsujansa heilahdutti,
   surun huokauksin saneli:
   "Ota juuret Hiawatha!"
   Hänpä kaivoi kuusen juuret,
   repi säikehet syvältä,
   levitti lujasti tuohen,
   kehyksehen kiinnitteli.
     "Anna kuusi pihkojasi,
   anna palsami parahin
   purren saumat sulkeani,
   ettei vettyisi venoni.
   joki uittaisi urosta!"
     Kuusi rohkea, vakava
   oihki, voihki oksinensa,
   viittoinensa vaikerehti,
   sorisi somerna rannan
   vastaten valittamalla:
   "Ota paras palsamini!"
     Otti hän kuusen kyyneleitä,
   pihkan, palsamin anasti,
   jolla saumoja siveli
   veden vuotamattomaksi.
     "Anna mulle, piikkisika,
   anna hyvät harjaksesi,
   niistä nauha tehdäkseni,
   kaulavyöhyt kaunolleni,
   tuohon tähtöset povelle!"
     Sika onton puun sisästä
   katsoen unisin silmin
   äkin heitti harjaksensa,
   unimielisnä mutisten
   parran takkuisen läpitse:
   "Vie ne villat Hiawatha!"
     Heti hän harjakset kokosi,
   nuolet kiiltävät keräsi,
   värjäsi ne välkkyviksi
   sini-, punakirjaviksi
   juurten, marjojen mehulla.
   Kanoottiinsa kaunihiksi
   kultavyöksi ne kutovi,
   kokkahan sen kaulanauhan,
   tähdet rintahan ihanat.
     Niinpä tehtihin kanootti,
   tuohilaita laadittihin
   laaksossa, joen lähellä,
   metsän mieluisan povessa.
     Siinä yhtyi metsän henki,
   tenhotaikansa salainen,
   koivun keinuvan keveys,
   sitkeys sorean seetrin.
   Ja se keinuili joella
   kuni syksyn keltalehti,
   tai kesäinen keltakukka.
   kulta-ulpukka ihana.
     Hiawathalla ei ollut
   airoja aluksessansa,
   oli aatos aironansa,
   melanansa mielenjohde,
   toive tiensä suunnittaja.
     Sitten virkkoi Hiawatha
   Kwasindille vantteralle:
   "Auta veikkoni minua,
   siivoa joki soaistu,
   raivaile haot ja haitat!"
     Kwasind vierähti vetehen
   syöksyi saukkona jokehen,
   majavaisena sukelsi;
   oli vettä vyötäreihin,
   kaalaella kainaloihin,
   uida umpisukkelossa.
   Haot hän ylös harasi,
   käsin kalvoi hietasärkät,
   jaloin mullisti mutia,
   limaheinät lievitteli.
     Sitten laski Hiawatha
   Taqwamenawia pitkin,
   purjehti sen polvekkehet,
   matkusti syvät, matalat,
   samalla kun vahva Kwasind
   ui syvät, matalat kaaloi.
   Niinpä kulkivat kumuten
   joka pohjukan joesta,
   saaret, salmet soutelivat,
   pohjan puista puhdistivat,
   haot haudasta vetivät,
   hiekkasärkät siivosivat.
   vesiväylät väljentivät,
   turvaisaksi tien tekivät,
   kaikkien kulettavaksi
   aina asti lähtehiltä
   vetosehen Pauwatingin,
   Taqwamenaw-lahdelmahan.




VIII

Hiawathan kalastus.


   Gitche Gumeelle isolle,
   vedelle kimaltavalle
   seetrinkuorisiimoinensa
   kalojen kuningas sananen,
   Mishe-Nahman ongintahan
   läksi yksin Hiawatha,
   läksi veikaten vesille
   kanootilla koivuisella.
     Läpi välkkyvän vetosen
   kalat kaunihit erotti
   silmin altansa syvästä,
   siellä Sahwa, keltasäyne
   välkehti säteenä päivän,
   rapu, Shawgashee myös siellä
   hämähäkkinä kuleksi,
   valkohiekalla vaelsi.
     Hiawatha siimoinensa
   istui purtensa perässä;
   sulissansa aamutuuli
   leikki, kuni ritvakuusen
   lehväksissä läikkyvissä.
   Istui laidalla orava,
   Pysty häntä hangan päällä,
   turkissansa tuuli leikki
   kuni aavikon kulossa.
     Paras pohjassa makasi,
   Mishe-Nahma, sampi suuri,
   hirveä kuningaskala;
   pyörteinä vesi pyrehti
   kiduksissa ja evissä,
   pyrstö pohjoa lakasi.
     Siell' oli sampi mahtavana
   vankoissa varustimissa:
   kilvet suojana sivuilla,
   levyt luiset otsallansa,
   joka paikka pantsaroitu
   piikkilaita-luulevyillä;
   oli vielä viiruteltu
   sotamaalilla somasti
   täplät tummat, merkit mustat,
   punakeltaset pukimet,
   taikka taivahansiniset.
     Niin se pohjassa makasi
   eviänsä heilutellen,
   venhon vierressä ylitse,
   Hiawathan huovatessa
   seetrisiimansa keralla.
     Huudahtipa Hiawatha,
   sanoi sammelle syvähän:
   "Käy täkyhyn, käykkäleuka,
   tartu Nahma nauhanpäähän,
   astu aalloista esihin,
   voimankoittohon kohoa!"
     Laski lankansa vetehen,
   väkäsyötin välkkymähän,
   istui kotvasen, odotti
   veden alta vastausta,
   viimein karjasi kovemmin:
   "Käy täkyyn, kalojen herra!"
     Hitahasti vetten hirmu
   eviänsä heilutellen
   ylös käänsi katsehensa
   oudostellen onkijata,
   kuunnellen melua miehen,
   kunnekka väsyen viimein
   siitä hauille hokevi,
   Maskenozhalle puhuvi:
   "Syö syötti hävyttömältä,
   poikki siimansa purase!"
     Kohta tunsi Hiawatha
   ongessa nykäsyn oudon,
   siitä siimoa veteli;
   pursi pystyhyn kohosi
   kuni turta koivupölkky;
   orava kurahtelevi,
   keulan huipussa kapahui.
     Halveksuen Hiawatha
   kalan nousevan näkevi:
   tuopa hauki, Maskenozha,
   mikä koukussa kohosi!
   Ja hän karjaisi kalalle:
   "Häpeä hävytön hauki,
   mokomakin Maskenozha.
   viisi moisesta välitän,
   kuningastanne haluan!"
     Heti hauki hämmästyen
   vaipui vaappuen vetehen.
   Sampi aurinko-kaloa,
   Ugudwashia usutti:
   "Tartu kerskurin täkyhyn.
   poikki siimansa purase!"
     Nousi veestä verkallensa
   kala, kumma, kuun näkönen,
   kohti koukkua kohosi,
   iski siitä siiman päähän,
   tarttui kiinni täysin voimin,
   vieri, vehtasi vedessä,
   tuohipurtta pyöritteli.
   Lainehti vesi vetelä,
   aallot aavalle levisi,
   keinui kaislat kaukorannan,
   kurjenmiekat kuuristeli.
     Hiawatha, nähtyänsä
   kalan nousevan ylemmä.
   valkokiekkonsa kohoovan,
   pian pilkaten puheli:
   "Esa! häpeä hävytön,
   Ugudwashsa vain oletkin,
   et saalis haluamani,
   kalojen kuningas kuulu!"
   Taas kala vetehen vieri,
   vaipui vaappuen syvähän.
     Taaskin tuosta sampi Nahma
   Hiawathan huudon kuuli,
   taiston vaadinnan tajusi,
   tuon turhan melun, metakan,
   kautta rantain mi kajahui.
     Sampi suuri suuttuneena
   pohjahiekalta hypähti,
   jännitettynä, vapisten
   kolisti varuslevyjä,
   välkkyen sotaväreissä
   ylös ampaisi äkäisnä,
   veestä lieskahti valohon,
   laajat leukansa levitti,
   nieli miehen pursinensa.
     Alas synkkähän syvähän
   huiskahti nyt Hiawatha,
   tuiskahti kuin tukkipölkky
   kosken kuohuvan kitahan,
   löysi luolasta asunnon,
   haparoi ylen hämillä,
   kunnekka pimeydessä
   tunsi sykkivän sydämmen.
   Iski tuota nyrkillänsä,
   viimalti vihanväessä;
   silloin Nahma tuskan tunsi,
   tärähti tajuttomaksi,
   vesi korvissa kohisi,
   vaivoissaan kun viehkuroitsi
   kera syöminen särkynehen.
   Hiawatha tuosta oitis
   käänsi purren poikkipuolin,
   ettei mahtavan mahasta
   vierisi vesiajolle,
   hukuksihin huiskahtaisi.
     Orava ovelin kynsin
   hilpeästi hommaeli,
   puri, kiskoi ja kurisi,
   kunnes pursi poikkipuolin
   käättihin kalan mahassa.
     Sitten hälle Hiawatha
   virkkoi: "Oi mun ystäväni,
   hyvin autoit ja ahersit,
   ota kiitokset minulta,
   nimi uusi sen keralla.
   Nyt sinut nimettäköhön,
   pojat aina kutsukohot:
   pystyhäntä, Adjidaumo!"
     Taaskin Nahma, sampi suuri
   korahti, värähti veessä,
   siitä oikeni, ajausi
   liki rantahietikoita.
     Hiawatha hinkalossa
   korvin tarkaten tajusi
   kalan kuulun kuolleheksi,
   rantamalle rauenneeksi,
   kyljen kyntävän kiviä.
     Taas kuuli kuhinan kumman,
   siiveniskuja satoja,
   kirkunan ja kilpalennon,
   petolintujen rähäkän,
   näki valonvälkähdyksen.
   Läpi Nahman kylkiluiden
   lokit katsoi kiilusilmin,
   katsoi Kayoshkit, kajavat;
   näki niiden tirkistykset,
   kuuli keskiset tarinat:
   "Kas, veljemme Hiawatha!"
     Nyt hän kiljaisi kovasti,
   hihkaisi hyvillä mielin:
   "Lintukullat, kuomaseni,
   löin, voitin kuningas-sammen,
   repikäätte nyt rakoja,
   aukkoja avartakaatte,
   noukin, kynsin kiskokaatte
   pimennosta päästäkseni!
   Tästä lähtien alati
   hyvät työnne muistetahan,
   'Kayoshkiksi' kutsutahan,
   'jalokynsijä' kyvykäs."
     Kilvan kalvoivat kajavat,
   nokkivat kalan kuvetta,
   kynsin kylkeä repivät,
   veräjätä valmistivat.
   Niinpä pääsi Hiawatha
   vaikeasta vankilasta,
   veden vellovan sylistä,
   vatsasta kalan kamalan.
     Seisten rantaäyrähällä,
   aivan wigwamin lähellä
   huusi hän Nokomisille,
   viittoi muori-vanhukselle,
   osottaen saalistansa,
   joka rannalla rojotti
   lintujoukon järsimänä.
   "Minä kaasin Mishe-Nahman.
   kuuluisan kuningas-sammen",
   saneli hän, "katso tuota,
   miten lintu-ystäväni,
   parahat pelastajani
   sitä syövät ja repivät!
     Ellös sä pelota heitä,
   anna kyllin atrioida,
   kunnes päivän päättyessä
   soille siirtyvät pesihin!
   Kanna sitten kattilasi,
   talviöljyä varusta!!"
     Vartoi muori yön tuloa,
   kunnes illan-kuu kohosi
   yli tyynien vesien,
   kunnes kylläiset kajavat
   juhlaruualta meluten
   iltaruskon hohtehessa
   lensivät leposijoille
   sarasaarille pesihin.
   Sai levolle Hiawatha,
   nousi töillensä Nokomis,
   aherrellen kuun valossa,
   kunnes aamu autereinen
   saattoi päivän kuun sijalle,
   kunnes nälkäiset kajavat
   sarasaarilta samosi
   aamu juhla-atrialle.
     Koko kolme vuorokautta
   vuoroin linnut ja Nokomis
   riisti rasvaista lihoa,
   kunnes kyljykset kuluivat,
   aallot luita huuhtelivat,
   kunnes kaikkosi kajavat,
   luusto rannalla rojotti.




IX

Hiawatha ja Helmisulka.


   Rantamalla Gitche Gumeen,
   Suuren Veden välkehtivän
   seisovi Nokomis-muori,
   sormellansa länttä kohti,
   punapilvien pihoja
   yli vetten viittoellen.
     Illan aurinko aleten
   sytti taivahan takaisen,
   kuin joukot pakenevaiset
   sotatiensä suojeluksi
   polttavat kuloa kentän.
     Kuuhut, öinen aurinkoinen
   idästä esihin syöksi,
   seurasi sotaista tietä,
   vieri polkua punasta,
   liekin loimu kasvoillansa.
     Niin Nokomis, vaimo vanha
   länttä sormella osotti
   Hiawathalle sanellen:
   "Tuollapa asuvi noita,
   Helmisulka, Megissogwon,
   asuu Wampumin Manito,
   henki riistan, rikkauden,
   vartioina kyyt tuliset,
   pikijärvi suojanansa.
     Voit sä nähdä Kenaheekit
   vonkeroitsevan vedessä,
   tulikäärmehet kamalat,
   nähdä mustan tervajärven
   taakse, kauas yltäväksi
   ruskopilven reunamille.
   Tuopa tappoi taaton multa
   kavaloilla tempuillansa,
   kun hän saapui kuusta maahan
   mua täältä etsimähän.
     Hänpä, velhoista väkevin,
   sumut nostavi noroista,
   suon sylistä surman usmat,
   rimpilöistä ruttotaudit,
   valkoiset hävityshöyryt,
   herjat myrkkyhengitykset,
   kuolinkuumehet kamalat.
     Ota jousi, Hiawatha,
   ota nuolet jaspispäiset,
   sotanuijas, Puggawaugun,
   rukkasesi, Minjekahwun,
   kaunis tuohikanoottisi,
   Mishe Nahman liukas öljy,
   jolla voitele venosi;
   siten surmasta sukellat,
   pois pääset pikivedestä.
   Kukista vihainen velho,
   kansa kuumeesta pelasta,
   jota horna hengittävi;
   kosta mun isäni surma!"
     Heti tuosta Hiawatha
   suorihe sotasopihin,
   lykkäsi venon vesille,
   tuohilaitoa taputti,
   lempipurrelle puheli:
     "Cheemauni, lemmittyni,
   syöksy aukeinta, syvintä,
   läpi käärmeiden kähyjen
   mustassa pikivedessä!"
     Riensi riemulla venonen
   ja se uljas Hiawatha
   lauloi sotalaulunsa,
   villiä surusäveltä.
   Keneu, suuri sotakotka,
   ilman lintujen isäntä
   yllä kirkasi kovasti
   vierren pilvien pihoja.
     Pianpa hän Kenabeekit,
   tulikäärmehet tapasi.
   Madot väylällä makasi,
   loikoi konnat kiemurassa,
   hännät vieritti viriä,
   heltat hehkuivat koholla,
   tuliusmat suista suitsi;
   ei yli yrittämistä!
     Vaan peloton Hiawatha
   heille huuteli sanellen;
   "Väistykääpä Kenabeekit
   tietä kunnoin kulkeani!"
     Vaan ne suuttuen, suhisten
   tuiskivat tulisin kielin:
   "Saa takaisin, Shaugodaya,
   luoksi vanhan Nokomisin
   pian astu, arkamieli!"
   Hiawatha kiukustuen
   saarnijousensa kohotti,
   ampui ankarat vasamat
   käärmekonnien sekahan.
     Min järähti jousen jänne,
   se ol' sota-, kuolinhuuto,
   minkä nuolensa suhahti,
   kuolin on laulu Kenabeekin.
   Loikoen verivedessä
   madot raatona makasi
   Hiawathan ympärillä,
   joka huusi riemuissansa:
   "Riennä, lennä lempipursi
   mustahan pikivetehen!"
     Nahman öljyllä hän sitten
   sivut purtensa siveli,
   että pursi liukkahammin
   liukuisi pikivedessä.
   Kaiken yötä venho vieri
   rapakossa roskasessa,
   pinnalla ikihomehet,
   limat, lumpehet likaset,
   täynnä ruohoa, rytöä;
   taival kolkko, kuutamoinen
   virvatulten tuikkehessa,
   haudan haamujen valojen,
   Tuonen miesten leiritulten.
     Kuu valaisi ilman kaiken,
   vesi mustana makasi,
   sääsket ilmassa inisi
   soittaen sotasäveltä,
   tulikärpäset tuhannet
   hääri harhasoihtunensa.
     Sammakko, Dahinda tuolla
   kuutamohon pään kohotti
   katsoi keltasilmillänsä,
   kohta upposi, urahti.
   Rääkkyen räme avara
   virsin vastasi tuhansin,
   Shuh-shuh-gah, sinervä kura,
   ruokorannalla julisti
   suuren sankarin tuloa.
     Niin uros läheni länttä,
   Megissogwonin majoja,
   Helmisulan maata kohti,
   kunnes kuuhut taivonrannan
   häntä katsoi kalpeana,
   kunnes aurinko yleten
   takaraivoa tapasi,
   hartioitansa halasi.
   Eessänsä yläntehellä
   keksi majan kiiltäväisen,
   majan wampumin Maniton,
   velholoista mahtavimman.
   Virkkoi vielä venhollensa,
   purtta eellehen usutti;
   sepä yltyen uhemmin,
   riensi, riemuiten hypähti,
   kunnes kukkien ylitse,
   yli ruokoisen ryteikön
   pääsi rantapenkerelle
   Hiawatha kuivin kengin.
     Nyt hän otti saarnijousen,
   painoi kaarta polvellansa
   vasten tannerta tasaisia,
   kihisi jäntehen kovalle,
   otti nuolen jaspispäisen,
   kohti velhon wigwamia
   nuolen laulavan lähetti,
   työnsi tuiman tervehdyksen,
   valtavimman vaatimuksen:
   "Käy esihin, Helmisulka,
   Hiawatha vuottelevi!"
     Tuli kiiltowigwamista
   Megisogwon, mahtivelho,
   uros suuri, hartehikas,
   tumma, hirveän näköinen,
   varattuna wampumissa,
   asehin asestettuna;
   maalattu kuin aamutaivas
   kellalla, sinipunalla,
   suuri kotkansulkaheltta
   häilyi laskien, kohoten.
     Tuli ärjyi ukkosena,
   halveksuen haukuskeli:
   "Hyvin sun tunnen, Hiawatha
   saa takaisin, Shaugodaya,
   astu arka naiselahan,
   joudu luokse Nokomisin,
   tahikka tapan sun siihen,
   kuten muinoin sun isäsi!"
     Vastasipa Hiawatha,
   ilman pelkoa puheli:
   "Ei sanoin sotia käydä,
   kielenpistoilla tapella,
   nuija riidat ratkaiskohon,
   nuoless' on urohon usko!"
     Alkoi tappelun töminä,
   koitos ennen kuulumaton,
   sotakotkien kokema;
   kesti se kesäisen päivän,
   ajan iltahan edeten.
     Eipä nuolet Hiawathan
   Wampum-paitoa lävistä,
   pysty ei iskut iskemänsä
   Minjekahwun-kintahilla,
   nujerra ei nuijan heitot
   vaikka kalliot hajoitti,
   taioitellun Wampum-paida
   silmut, suomut ei murene.
     Illan tullen Hiawatha
   haavoista masentuneena
   saarnijousehen nojasi;
   sotanuija sirpaleina
   rukkaset räpälehinä,
   nuolta kolmisen jälellä.
     Painui juurella petäjän,
   alle lehvien lepohon;
   naavat lehvillä levisi,
   kaarna oli käävin kaunistettu,
   kuolleenmiehenkenkänahka [eräs sienilaji]
   peitti runkoa petäjän.
     Älysipä äänen moisen,
   tirskui tikka päänsä päällä:
   "Tähtää Megissogwonihin,
   pidä nuoli päätä kohti,
   tukan juuressa tuhonsa,
   suortuvissa surman paikka."
     Sulkanuoli, jaspiskärki
   heti vinhasti vilahti;
   Megissogwon kun kumarsi,
   kiven heittoa hepäsi,
   vasten kalloa vasama
   tukan juurehen jysähti
   ja hän hoippui, horjahteli,
   kuten piison aavikolla
   haavoitettuna hypähti.
     Yhä vinhemmin vilahti
   toinen nuoli toisen tietä,
   syvemmälle syöksähtäen
   kosketti kipeämmästi.
   Menehtyi jo Megissogwon,
   polvet vahvalla vapisi,
   niinkuin ruo'ot myrskysäällä.
     Kovimmasti kolmas koski,
   oli viimeinen vihaisin,
   Megissogwon maahan sortui,
   näki kummat kuolon silmät,
   silmät Paupukin palavat,
   pimeästä kutsun kuuli.
     Suisti surman suuren velhon
   Megissogwonin masensi
   Hiawathalle etehen.
   Kiitollinen Hiawatha
   Maman, lintusen mokoman,
   tikan, tietäjän tavoitti
   tuon suuren, suruisen männyn
   lehvältä, leposijalta;
   palkaksi parahan työnsä
   Maman pienen pääkkösessä
   höyhentöyhdön hurmehella
   värjäsi värilliseksi.
   Viel' on töyhtönsä punanen
   merkkinä hyvän tekonsa.
     Sitten Megissogwonilta
   pois nitisti wampum-paidan
   taistelunsa muistimiksi,
   voitonmerkiksi varasti.
   Jätti raadon rannikolle,
   pannen puoliksi vetehen,
   virui kasvonsa vedessä,
   hiekka jalkoja hiveli.
   Kenen, suuri sotakotka
   väijyi vaakkuen, meluten,
   teki yllä ympyröitä,
   laski, liikehti likemmä
     Wigwamista Hiawatha
   riisti velhon rikkaudet,
   Wampum-aartehet anasti,
   turkit piisonin, majavan,
   soopelin ja näädän nahkat,
   Wampumvyöt ja -nauhat, -pussit,
   viinet helmin kirjaellut
   nuoline hopeapäine.
   Riensi riemuiten kotihin
   läpi tervaisten vesien,
   yli käärmeröykkiöiden,
   meni voitonmerkkeinensä,
   laski laulellen, iloiten.
     Vartoi kotivalkamilla
   Nokomis ja Chibiabos,
   vartoi Kwasind, mies väkevä
   sankaria saapuvaksi,
   laulajaa lähestyväksi.
     Kylän kansa karkeloiden,
   kaikki riemuten, remuten
   juhlan hurmassa julisti:
   "Hiawathalle ylistys,
   Helmisulan sortajalle,
   taikurin kukistajalle,
   taikurin, mi taudit tuotti,
   soilta kuoleman kuletti,
   surman usmasta usutti."
     Mieluisa ol' Maman muisto
   Hiawathalle alati;
   osoitteeksi ystävyyden
   piipunvarren hän varusti
   tupsulla tulipunalla
   heltasta tikan heleän.
   Vaan varat Megissogwonin,
   suuret sotasaalihinsa
   kaikki kansalle jakeli,
   ositti osin tasaisin.



X

Hiawathan kosinta.


   "Mitä jouselle on jänne,
   miehelle sama on vaimo,
   vaikka miestä taivuttavi,
   käypi kumminkin perästä;
   vaill' on toinen toisettansa."
     Noinpa nuori Hiawatha
   mietti illat, tuumi aamut,
   päivät, yöt yhä uneksi,
   mielessänsä Minnehaha,
   Naurava Vesi ihana
   Dacotan tasankomailta.
   "Naios heimosta omasta!"
   Nokomis varoittelevi,
   "elä maailman kyliltä,
   vedä vennonvierahia!
   Kuin kotoisen lieden loimu,
   tytär on kotikyläinen
   vaikka yksinkertainenkin,
   tähden tuike, kuun kumotus
   toisen on kansan kaunotarkin."
     Koin Nokomis neuvoskeli;
   Hiawatha vastaeli:
   "Ellös kiellä, muorikulta!
   Hauska on tulosen loimu,
   tähden tuike mieluisampi,
   armahampi kuun kumotus."
     Vakavammin vanhus kielsi:
   "Elä kuhnusta kuleta,
   vedä vennon joutiota,
   joll' on kankeat kätöset,
   jalat jäykät, saamattomat
   tuo vaimo sukevasormi,
   kevytkenkäinen kuleta!"
   Hiawatha vain hymyili:
   "Tuollapa Dacotan maassa
   tytär on nuolien tekijän,
   Minnehaha mielitietty,
   impi kaikista ihanin;
   tuonpa tuon ma wigwamiisi,
   käskyläiseksi kuletan,
   kuuksi, tähdeksi, tuleksi,
   kansan päivänpaisteheksi!"
     Nokomis yhä epäsi:
   "Tuo elä tupahan mulle
   vierasta dacotain naista,
   ylen on dacotat tuimat,
   käy vainot välillä meidän,
   kaunat mielissä kytevi,
   aueta voi vanhat arvet!"
   Hiawatha naurahtavi:
   "Siin' on syytä, jos ei muussa
   naida neitonen Dacotan.
   jotta vainot vaimeneisi,
   katoaisi vanhat kaunat,
   paraneisi vanhat haavat,
   heimot liittyisi likemmä!"
     Sitten lähti Hiawatha,
   taivalti Dacotan maille,
   maille naisten kaunokaisten;
   astui kautta numminiityn,
   metsien mitattomien
   salon hiljaisen hämyssä.
     Taika-mokkasiineillansa
   astui virstan askeleella;
   taival tuntui pitkistyvän,
   aatos eellä askelitten.
     Niin hän vieri viipymättä,
   kunnes kuuli kosken naurun,
   kuuli kuohun Minnehahan
   vetävän salon salahan.
   "Soma on sointu!" hän saneli,
   "ääni armas ja vetävä."
     Tuolla lehdon liepehellä,
   varjon, paistehen välillä
   polki kuusipeura-lauma, [Cervus doma]
   eivät häntä huomannehet.
     "Kanna!" kuiski kaarellensa,
   "satu!" nuolelle saneli,
   laski nuolen lentämähän
   rintahan pukin punasen.
   Olalle otuksen heitti,
   kiiti tietä kiihkeämmin.
     Wigwaminsa kynnyksellä
   dacotain eläntämailla
   istui vanha nuoliseppo,
   jaspiskärkiä näversi,
   valkopiitä valmisteli.
   Minnehaha, maan valio,
   immyt kukkea, ihana,
   istui vierellä isänsä
   kaislamattoa kutoen;
   vanhan mieli mennehissä,
   tulevissa nuoren tuumat.
     Mietti vanhus muinoisia,
   kuin hän nuolilla nujersi,
   piisonit ja peurat kaasi
   Muskodaylla, niittymailla,
   hanhet lennosta tapasi,
   Wawat siiviltä vajotti;
   muisti muinaiset soturit
   jotka hältä nuolet nouti,
   ilman ei tainnehet tapella
   Ah! ei löydy nyt eneä
   maassa moisia uroita,
   akkoja nykyiset miehet,
   kielin käyvät kiistojansa.
     Mietti neito metsämiestä,
   toisen heimon nuorukaista,
   kerran kun aamuna keväisnä
   saapui nuolen noudantahan.
   lepäeli wigwamissa,
   poistuessa pitkin silmin
   taakse tarkkasi ovelta;
   kuuli taattonsa kehuvan
   rohkeaksi, viisahaksi.
     Vieläköhän tuo tulevi
   täältä nuolen noudantahan!
   Käsi hervahti matolle,
   ruskosilmänsä uneksi.
     Heidät mietteistä herätti
   askel ja risun risahdus.
   Hikiposki Hiawatha
   -- peura oikoisna olalla --
   vierähtävi viidakosta
   aivan äkkiä etehen.
     Nosti vanha nuoliseppo
   työstä katsehen vakavan,
   nuolet syrjähän sysäsi,
   pyysi käymähän sisälle,
   virkki, vastahan kohoten:
   "Terve tullut, Hiawatha!"
     Nauravan Veden etehen
   Hiawatha kuorman heitti,
   peuran seljästä pudotti.
   Neitonen kudoksestansa
   käänsi katsehen hänehen,
   ääni vienosti värähti:
   "Terve tullut, Hiawatha!"
     Maja oli väljäksi rakettu
   peuran valkeista nahoista,
   dacotain jumalankuvat
   oli verhoihin kuvatut.
   Korkea oven kamana,
   tuskin sulkia lupasi
   Hiawathan astuessa,
   miehen mennessä majahan.
     Nousi maasta Minnehaha,
   Naurava Vesi kohosi,
   mattonsa sivulle siirsi,
   ehätti etehen ruuat,
   vettä vihkaisi purosta;
   ruuat on kivikupissa,
   lehmustuopissa vetonen.
     Kuunteli kun vieras haastoi,
   tuumat taattonsa tajusi,
   ei vain itse ääntä virka,
   tartu juoksuhun tarinan.
     Kuuli kuin unessa ollen
   Hiawathan haasteilla,
   kun hän kertoi ja pakisi
   Nokomisista, se kuinka
   hänet hoiti, kasvatteli,
   kertoi Chibiabosista,
   väkevästä Kwasindista,
   rikkaudesta, runsaudesta,
   onnesta ojibwain maassa,
   hauskassa ja rauhaisessa.
     "Jälkeen viikkoisten vihojen
   verivainojen perästä,
   kansoilla on kaunis rauha
   ojibwain, dacotain mailla."
     Sitten jatkoi Hiawatha,
   tarina vakava vieri:
   "Että säilyisi sopumme,
   kädenlyönti kiintiäisi,
   sydän syömmehen sulaisi,
   antaos aviokseni
   Minnehaha, maan valio,
   dacotain ihanin impi!"
     Tuosta vanha nuoliseppo
   hetken viipyi virkkamasta,
   veti verkkahan savuja,
   katsoi ylpeesti urosta,
   hellin silmin neitoansa,
   sitten vastasi vakaasti:
   "Kuin haluat, Minnehaha?
   Anna syömmesi sanella!"
     Naurava Vesi ihana
   seisoi herttaisen somana,
   ei halukas eikä vasten,
   käyden vierelle kosijan;
   kuiskasi Hiawathalle,
   kasvoille veren kohoten:
   "Seuraan, mieheni, sinua!"
     Niin kosien Hiawatha,
   voitti impyen ihanan,
   sai sepon sydänkäpysen,
   tyttären Dacotan maasta.
     Sitten matkusti majasta,
   Naurava Vesi mukana,
   kulkivat käsikädessä
   läpi metsän, kautta niityn:
   jäipä vanhus seisomahan
   yksin wigwamin ovelle.
     Kuulivat he kulkiessa,
   kuinka koski Minnehahan
   heille kaukoa kohisi:
   "Jää hyvästi Minnehaha!"
     Siitä vanha nuoliseppo
   taaskin työhönsä rupesi
   eessä oven aurinkoisen,
   tuumi tuossa itseksensä:
   "Niin menevät tyttäremme,
   rakkahamme, vaalimamme,
   kun on vanhalle varaksi
   juuri joutunut tueksi,
   sulho sulkatöyhtöinensä
   ruokohuilua huhuten
   saapi soitellen kylähän,
   viehkeintä vihjoavi;
   saapi neito seurallansa,
   vierren vierahan mukana."
     Hauskapa kotihin kulku
   metsissä mitattomissa,
   yli vuoren, kautta niityn,
   joen poikki, rotkon päitse.
     Lyhyeltä taival tuntui,
   huvalta Hiawathasta,
   vaikka vauhtia vähensi
   Nauravan Veden mukahan.
   Yli virran vaahtokuohun
   sylissä kuletti kullan,
   kevyeksi kuorman tunsi
   kuni höyhenen hatussa.
   Poisti estehet polulta,
   oksat siirteli sivuhun,
   teki yöksi lehväteltan
   havuvuotehen varusti,
   tulen kuivista kävyistä
   laitteli oven etehen.
     Kaikki tuulet myöten tuuli
   kautta kaiken taipaleensa,
   öisin unta vartioivat
   yllä taivallan tuloset.
     Kätköstä, kolossa tammen
   pilkisti orava, valvoi
   avosilmin lempiviä.
   Kaniini, Wahossa myöskin
   pois polulta puikkelehti,
   istuen kolonsa suulla
   -- lerpalla etukäpälät
   katseli rakastuneita.
     Hauskaapa kotihin kulku!
   Lauloi linnut lemmenvirttä,
   rinnanriemuja visersi;
   Owaissakin onnitteli:
   "Hyvä on, Hiawathan
   kera puolison parahan!"
   Kultarintakerttu kuiski:
   "Hyvän sait, jalon tavotit,
   Naurava Vesi ihana!"
     Paistoi armas aurinkoinen,
   läpi lehvien puheli:
   "Lempi on, lapset, päivänpaiste,
   viha varjoa elossa,
   vuorottain on kumpaistakin;
   lemmitellen vallitkosi
   Hiawatha armastasi"
     Katsoi kuuhut taivahalta,
   majan holvasi hopein,
   kuiski heille: "Lapsoseni,
   yö lepoisa, päivä työläs,
   käskevä mies, nainen heikko,
   vaikka puolta vartioitsen,
   menen sittenkin mukana;
   kärsi, nainen, kohtalosi!"
     Noin he kulkivat kotihin.
     Niinpä saattoi Hiawatha
   Nokomisille majahan
   kuuksi, tähdeksi, tuleksi,
   kansan päivänpaisteheksi
   Minnehahan, maan valion,
   Nauravan Veden ihanan,
   tuon dacotain kaunottaren
   maasta naisten kaunokaisten.




XI

Hiawathan häät.


   Kuulkaa kuinka Pau-Puk-Keewis
   kaunis Yenadizze kuinka
   Hiawathan häissä tanssi,
   kuinka soittaja suloisin,
   Cbibiabos lempimieii
   lauloi lemmet ja ikävät;
   Iagoo, iso kehuja,
   kuin tuo kertoja tavaton
   kummat seikkailut saneli
   juhlan kuulun kunniaksi,
   hetken hauskaksi huviksi,
   vieraiden viihdykkeeksi.
     Ylenpä komeat kestit,
   häiksi hankkikin Nokomis:
   kupit kaikki lehmuksesta.
   valkoiset, sironsileät,
   häränsarviset lusikat,
   mustat ja sironsileät.
     Oli käsketty kyläjäs,
   pantuna pajukapulat,
   kutsumerkit kulkemahan.
     Kävi vierahat kokohon
   mahtavasti maalattuina,
   pulskasti puetettuina
   wampumvöin ja turkisvaipoin,
   loistavin sulin ja helmin.
     Ensin söivät sampikeiton,
   haukipaistin haukkasivat,
   Nokomisin pyydystämät,
   sitten söivät pemmikaanin
   kera puhvelin ytimen,
   repäsivät peuran reittä,
   selkäherkut piisonilte,
   keltakakut Mondaminin,
   vielä päälle villiriisit.
[Kasvaa vesiperäisessä mudassa, joen liejussa.]
     Hyvänsuopa Hiawatha,
   Minnehaha mielellinen,
   vanha, huolekas Nokomis
   ei murua maistanehet,
   palvelivat vierahia,
   ravitsivat rahvahia.
     Kun oli rahvahat ravittu,
   kohta ketterä Nokomis
   saukonnahkakukkarosta
   piiput nuo punakiviset
   tupakalla täyttelevi,
   ku oli kuorilla seatta,
   parkilla punapajujen,
   yrteillä ylen hyväksi.
     Sanoipa: "Oi Pau-Puk-Keewis
   tanssi meille hauskat tanssit,
   kiekuttele 'kerjäläinen'
   juhlan julkean iloksi,
   vierahien viihdykkeeksi'"
     Silloin kaunis Pau-Puk-Keewis
   joutolainen, Yenadizze.
   kuuluisa kurintekijä,
   huimapäiseksi hoettu
   piirin keskelle pirahti.
     Kyvykäs oli kisoissa,
   lumikenkätanssit taisi,
   kiekot, pallot pyöritteli,
   pelit uskalti uhaten,
   missä miestä tarvittihin,
   malja-, nappulapelissä,
   luumunsydänleikkilöissä.
     Vaikka moittikin soturit,
   parjasivat pelkuriksi,
   peluriksi, joutilaaksi,
   vähät hän vääjäsi pilasta,
   vähät huoli haukunnoista,
   häntä naiset kun rakasti,
   impyset ihastelivat.
     Paita vaatimen nahasta, [naaraspeura]
   pehmyt, valkoinen peräti,
   kärpännahkareunustalla,
   yltä, päältä helmet hohti;
   peurankoipisäärystimet
   kärpännahkareunustalla.
   Hirvas-nahka-mokkasiinit, [koiraspeura]
   kirjatut, helein helmin,
   harjaksilla kaunistetut,
   sulat päässä joutsenelta,
   ketunhännät kannoissansa
   kädessänsä sulkaviuhka,
   toisessa pätevä piippu.
     Pau-Puk-Keewisinpa naama
   viiruin hohti ja heloitti
   sinipunakeltasena.
   Valui otsalle hiukset,
   hajuheinin palmikoidut,
   kun hän huilujen helyssä,
   rumpuja rämistäessä
   joukon keskelle kohosi
   taitavasti tanssimahan.
     Ensin alkoi arvokkaasti,
   polki varpahin vakavin,
   eestakaisin taitavasti
   pehmein pantterin käpälin
   puiden varjoisten välillä
   siitä kiihtyen kovemmin
   pyöri piirissä, hyristi
   yli terästen vilahti,
   vieri, kierii wigwamia;
   ensi lehdet pyörtehenä,
   tomu tuulena perässä.
   Siitä rantoja ravasi,
   pursi pitkin hietikkoa,
   vieri niin kuin villikissa,
   somer kengissä kohosi,
   kieri hiekka kinterillä,
   lensi kuin lumi pyryllä,
   puhalti kuin puohtimessa;
   hiekan särkiksi hivutti,[6]
   kinoksiksi kiiätteli.
     Niin iloinen Pau-Puk-Keewis
   keikutteli "kerjäläisen",
   tanssin, juhlien huviksi,
   kunnes nauraen palasi,
   istui vierasten sekahan.
     Sittenpä Chibiabosta,
   Hiawathan ystävätä,
   sulavinta soittajata,
   laatuisinta laulajata
   pyyttihin pakisijaksi
   kumman laulun laulajaksi
   juhlan, kuulun kunniaksi,
   hetken herttaisen huviksi
   vieraiden viihdykkeeksi
     Lempeä Chibiabospa
   helähdytti soinnut hellät,
   soitteli syvin sävelin
   lemmen kaihot, kaipaukset;
   Hiawathaa silmäellen,
   Minnehahaa mielytellen
   virren vienoimman viritti:
     "Onaway! Oi rakkahani,[7]
   herää metsän kaino kukka,
   lintu arka aavikolta,
   joll' on katse kuin karitsan!
     Jospa soisit silmäyksen,
   oisin sangen onnellinen,
   kuni lilja aavikolla
   alla aamun kastehelmen.
     Suloinen on henkäykses
   kuni kedon kukkasien
   tuoksu aamuin, tuoksu illoin
   lehtien karisukuussa. [Syyskuussa]
     Vedä eikö mun vereni,
   sykähdä sinua kohti,
   kuni lähde aurinkoa
   kuussa öiden kirkkahien? [Huhtikuussa]
     Onaway, ilosydämin
   laulan sulle, vierelläni,
   kuni lehvät leyhkäväiset
   marjakuussa hansikkaissa. [Kesäkuussa]
     Kun liet, armas, angemieli,
   synkkä on sydämmenikin,
   kuni virran kuulas kalvo
   pimentävän pilven alla.
     Hyvin mielin kun hymyät,
   sydän synkkä kirkastuva
   kuin virinen virran kalvo,
   välkkyvä valossa päivän.
     Maat, vedet hymyelevi,
   hymyävi taivas kirkas,
   munpa hyytyvä hymyni,
   konsa et keralla liene!
     Itseä minua katso,
   katso, veri hehkuvainen!
   Oi heräjä, heräjä armas!
   Onaway, heräjä armas!"
     Niinpä lauloi Chibiabos
   lempi-, kaiholauluansa.
     Iagoo, kova kehuja,
   taitava tarinaseppo,
   Nokomisin vanha tuttu,
   katsellen kateisin mielin
   laulajan ylistelyä,
   keksi joukon katselusta,
   liikkehistä liiatenkin,
   tiesi heidän toivehensa
   saada kuulla kummat kaskut
   vallan huikeat valehet.
     Iagoo, kova kehuja
   eipä kuullut kamppailusta,
   ettei moista ois kokenut,
   uskonut urostekoa
   yli käyväksi omamsa,
   kertomusta kummallista,
   että ei enemmän tiennyt.
     Jos vain kuulit kerskuntaansa,
   häntä uskoa halusit,
   eipä toinen puolimäärin
   nuolta niin kauas lennättänyt,
   saanut saaliiksi kaloja,
   surmannut poron sukua,
   majavata maanitellut,
   pian juossut taivaltansa,
   syvälle sukeltanunna,
   ulapoita uiskennellut,
   tehnyt matkoja monia,
   nähnyt ihmeitä isoja
   kuin Iagoo ihmeellinen,
   taitava tarinaseppo.
     Niin tuli kuuluksi nimensä,
   sananparreksi satunsa,
   konsa kerskui metsänkäyjä
   taitonsa tavattomaksi,
   taikka suulla suurenteli
   sotatöitänsä soturi,
   varoitellen virkettihin:
   "Iagoo on tänne tullut!"
     Hänpä kätkyen koversi
   Hiawatha-poikaselle,
   laittoi rungon lehmuksesta,
   peuranjänteellä siteli,
   myöhemmin opasti miestä
   jouset, nuolet laatimahan,
   suorimahan saarnikaaren,
   nuolen tammisen tekohon.
     Nytpä häissä Hiawathan
   Iagoo, iso kehuja
   istui vanhana, rumana.
     Tuosta häntä pyydettihin:
   "Oi kerro, hyvä Iagoo
   meille joku outo juttu
   juhlan kuulun kunniaksi,
   hetken herttaisen huviksi,
   vieraiden viihdykkeeksi!"
     Iagoo heti lupasi:
   "Saatte kuulla kumman kaskun,
   oudon seikkailun sanelen
   tietäjästä, Osseosta,
   Iltatähtösen pojasta."




XII

Iltaatähden poika


   Onko päivä painuvainen
   taakse veen tasasen kalvon,
   vaiko joutsen joikuvainen,[8]
   tapoama taikanuolen,
   josta pursuvi punainen,
   vedet värjäten verellä,
   ilman holvaten ihanan
   vedet värjäten verellä,
   ilman holvaten ihanan
   höyhenverhon välkkehellä?
     Aleneva aurinkoinen
   on se, vaipuva vetehen,
   taivas puuntavi punaisna,
   ruusuisena ruskottavi,
   veri värjäten vesiä.
     Senpä on yllä Iltatähti,
   välkkyvä, värähtelevä,
   läpi pilven purppuraisen
   häilyvi hämyssä illan. --
     Ei, se on heleä helmi
   Suuren Hengen wampumvyössä,
   kun hän kulkevi hämyssä
   yli taivon äänetönnä.
     Iagoo ilolla keksi
   sen, ja virkahti välehen:
   Katsokaahan, Iltatähti,
   Pyhä taivahan tulonen!
     "Kuulla kumman kertomuksen
   saatte, Osseon tarinan,
   kerron kaskun kaunihimman
   Iltatähtösen pojasta:
     Aikoinapa entisinä,
   ajan alkua lähellä,
   taivaat kun likemmä ylti,
   jumalat oli tutummat,
   elelipä pohjolassa
   moinen metsien kävijä
   tytön kymmenen keralla,
   pulskan, kaunihin, solakan.
   Vaan Oweenee, nnorin neito
   oli oikukas olento,
   hiljanen ja haaveksiva
   sisaruksista ihanin.
     Kaikki saivat puolisoiksi
   jalot, ylpeät soturit.
   Vaan Oweenee, nuorin heistä,
   hyljäten hyvätkin sulhot,
   otti Osseon omaksi,
   köyhän ja ruman rituksen,
   heikkorintasen rykijän.
     Vaikk' oli outo ulkomuoto,
   kaunis sielu on sisällä;
   Iltatähdestä kotoisin,
   tuosta naisten tähtösestä,
   kiihkon, hellyyden tulesta,
   tuonpa hehku rinnassansa,
   kauneus sen hengessänsä,
   sen salainen tenho, taika,
   loistavi olennostansa.
     Oweeneen hylätyt sulhot,
   miehet pulskat wampum-vöiset
   maalinensa, sulkinensa,
   ivaten osoittelivat,
   pilkkanauruin seurasivat.
     Hänpä heille vain saneli.
   'Viisi vöistänne välitän,
   vähät huolin höyhenistä,
   maalistanne, nauruistanne;
   onni Osseon keralla!'
     Sai he kerran juhlakutsut,
   illan kostean hämyssä
   sisarukset kaikki neljä
   meni miestensä mukana,
   Osseo perästä hiipi
   kera Oweeneen ihanan,
   astuisivat äänetönnä
   toisten mennessä meluten.
     Läntiselle taivahalle
   usein Osseo pälyvi,
   kuni pyytäen pysähti
   kiintyen, kysyvä katse
   illan silmähän somahan,
   tähtösehen hellimpähän
   vienosti värehtivähän.
     Kuulivatpa kuiskehensa:
   'Ah showain nemeshin, Nosa!
   sääli, taatto, armahtaos!'
   vanhin sisko virnisteli:
   'Kuulkaa, kuinka taattoansa
   palvoopi pahainen ukko!
   kumma kun se ei kuperru
   nurinniskoin pois, polulta.'
     Nauru kaikui, metsä raikui
   turhantuhmasta jutusta.
     Makasipa metsätiellä
   tammi myrskyn taittelema,
   oudonsuuri ontto runko
   loikoi sammalten sisässä,
     Osseo kun tuon näkevi
   päästi tuiman tuskanhuudon
   syöksyi sydän-ontelohon.
   Työntyi kuiluhun tyvestä
   mies vanha, ruma rutukka
   leimahtipa latvapäästä
   uros, uljas nuorukainen,
   pitkä, kaunis ja verevä.
     Niin Osseo muutettihin
   nuoremmaksi saatettihin.
   Vaan voi Osseon omoa,
   Oweeneeta uskollista!
   Oudoksi Oweenee muuttui,
   vallan vanhaksi, rumaksi,
   ämmäksi ikäkuluksi,
   kepin kanssa kulkevaksi.
   Nauroi siskot miehillensä
   että metsikkö kajahui
   joukon tuhmasta melusta.
     Eipä Osseo hylännyt
   vanhennutta vaimoansa,
   hiljemmin sivulle hiipi,
   kättä kurttuista puristi,
   kutsui häntä kullaksensa,
   puhutteli pulmuksensa,
   kunnes pääsivät pitoihin,
   wigwamihin istumahan,
   mi oli pyhitettynä
   itse Iltatähtöselle,
   tuolle naisten lemmikille.
     Näkyihinsä vaipuneena
   istui Osseo kemuissa,
   muut remusi riemullisna,
   eipä Osseo iloinnut,
   hylki ruuat, hylki juomat,
   eikä kuunnellut, puhellut,
   istui, ollen aatoksissa,
   silmin hellin, haaveksien
   ensin katsoi Oweeneehen,
   sitten tähtitaivahalle.
     Kuulipa sitten kuiskauksen
   kaukotähdestä tulevan,
   äänen mailta äärettyyden,
   hellän, sointuvan, matalan.
   Kuului ääni: 'Oi Osseo,
   poikaseni, rakkahani,
   taittuivat jo velhon taiat
   sinua sitelemästä;
   tule luokseni, ylene,
   syö'ös eestäsi evähät!
   ne on siunatut, lumotut,
   taikavoimalla varatut,
   ne sun hengeksi tekevät.
   Ei kupit ja kattilasi
   toiste puuta ja savea,
   kuppisi sun wampumista,
   kattilas helohopeiset
   simpukan sinipunaisna
   läikehtien välkkyköhöt.
     Naiset olkohot vapahat
   työn tukalan tuomiosta,
   lintuina livehtiköhöt,
   tähtösinä välkkyköhöt,
   tummina tulivaloina
   kuin ihanin iltarusko.'
     Minkä Osseo älysi,
   kuuli, setvisi sanoiksi,
   oli muille outo soitto,
   kaukolinnun lauleloa,
   whip-poor-willin viserrystä,
   valitusta Wawonaissan
   metsän harmaassa hämyssä.
     Alkoi sitten suuri kumma:
   Maja alkavi täristä,
   kohta tuntui se kohoovan,
   ilmoille yleneväksi
   puiden lehvien hämystä,
   latvaoksien ohitse
   tähtitaivahan valohon.
     Puukupit punertelivat
   näkinkenkinä somina,
   kodan kaikki ruotehetkin
   hohti kuin hopeavarvat,
   loisti tumma tuohikatto
   kuni siivet kuoriaisen.
     Osseo kun päänsä käänsi,
   yhdeksän on ympärillä
   sisarusta miehinensä
   lintuina moniväreisnä,
   mikä närhi, ken harakka,
   kuka rastas, kottarainen,
   kaikki hyppi ja viserti,
   sulkiansa suoristivat,
   höyheniä pöyristivät,
   pyrstöä pyristelivät.
     Vain Oweenee, nuorin sisko
   muuttumatta, äänetönnä
   istui vanhana, rumana,
   katsoi muita murhemielin.
   Osseo ylös pälyen
   päästi toisen tuskanhuudon,
   kuten tuonnoin metsätiellä
   luona tammen taittunehen.
     Heti vaimon vanha muoto
   muuttui nuoreksi, somaksi,
   vaihtui verhonsa räsyiset
   kärpännahkaturkiksiksi,
   välkkyi sauvansa somana
   hopeaisna höyhenenä.
     Taasenkin maja vavahti,
   syöksyi ilmojen lävitse
   kautta pilvien, sumujen
   loistehesen taivaisehen,
   Iltatähtehen laseikse,
   hiipi kuin höytyvä lumelle,
   lehti aalloille aleten,
   untuva vetehen vierren.
     Osseon isä iloiten
   heti tervehti tulijat,
   hän, vanhus hopeahapsi
   katsehin vakavin, hellin
   sanoi oitis: 'Osseoni,
   poikani, hopeinen häkki
   koreoine lintuinensa
   ripustaos riippumahan
   wigwamisi pieluksehen.'
     Häkin hän ovelle kiinsi;
   siitä astuivat sisälle
   kuullen Osseon iseä,
   Iltatähden ruhtinasta,
   kuin hän virkki: 'Osseoni,
   olen säälinyt sinua,
   nuorentanut, kaunistanut,
   Muutin vaimosi sisaret
   miehillensä lintusiksi,
   kuin he pilkkasi sinua
   vanhan miehen haamussasi,
   nähnehet ei nuoruuttasi,
   tunteneet syömmes tulta,
   Oweenee vain uskollinen
   lempi, ymmärsi sinua.
     Vasemalta välkehtivän
   sumun siintävän sisässä
   elelevä häijyhenki
   kaukotähden kainalossa,
   kateinen Wabeno-noita,
   mi sun muutti vanhukseksi.
     Vältä sattumat sätehen
   joita hän sieltä heittelevi;
   nuo ovat taikanuoliansa,
   joiss on tenhot loihtimansa!'
     Monta vuotta rauhallisna
   Iltätähdellä eleli
   Osseo isänsä kanssa,
   monta vuotta linnut lauloi
   wigwamin oven ohella
   hopeaisessa häkissä.
     Ja Oweenee uskollinen
   pojan synnytti pätevän,
   kaunihin kuni emonsa,
   urhokkaan kuni isonsa.
     Poika kasvoi ja kehittyi,
   Osseo hyvillämielin
   laati hälle jouset, nuolet,
   aukasi hopeisen häkin,
   emot laski valloillensa,
   tädit lentohon lähetti,
   linnut kiiltohöyheniset
   maaliksi matalan miehen.
     Linnut ympäri livehti,
   lauluin tähden täyttelivät,
   ilon ja vapauden virsin,
   lumosivat loistollansa,
   sulkiansa pöyhistellen,
   kunnes poika, pieni kyttä
   kohta jousen jännitteli,
   lennätti nopean nuolen,
   joka linnun loistosiiven
   haavoitti, alas pudotti.
     Näkyi kumma kuulumaton:
   Linnun loistavan sijasta
   nainen nuori, nuolirinta
   kohta ilmestyi etehen.
   Vaan kun vuotavi verensä
   Iltatähdelle pyhälle,
   silloin taittui taian mahti,
   luopui jo lumojen voima,
   tuo peloton jousiurho
   aivan äkkiä älysi
   vaipuvansa, painuvansa
   läpi pilvien, sumujen,
   kunnes viimein vihreälle
   saihe saarelle somalle
   Gitche Gumeessa isossa.
   Nähtihin korean karjan,
   linnut loistavat, tulevan,
   liidellen kuin syksyn lehdet
   saarelle samoa tietä.
     Vieri wigwami hopeinen,
   katto kaunis välkkyväinen
   kuni siivet kuoriaisten.
   Tuli kuin tuulen kantamana,
   saapui, saarelle vajosi,
   tuoden Osseon ohella
   uskollisen Oweeneenkin.
     Sitten linnut muodon muutti
   kuolevisien kuvahan,
   mut ei muuttaneet kokoa,
   jäivät kaikki pikkusiksi,
   puk-Wudjie-kääpiöiksi.
     Hauskoina kesäisnä öinä,
   Iltätähden loistaessa
   käyvät he käsikädessä
   karkeloiden kalliolla,
   hietikolla hipsutellen.
     Kesäiltojen hämyssä
   vielä wigwami hopeinen
   siellä välkkyvi somasti,
   kuulevi kalastelija
   iltatähtien valossa
   tanssijain iloiset äänet."
     Kunpa taukosi tarina,
   pääsi päähän ihmejuttu,
   juhlallilisnapa Iagoo.
   katsoi kaikkia, lisäten:
   "Tunnen suuria uroita,
   joit' ei kansansa älyä,
   pojat pilkaten puhuvat,
   ikämiehet irvistellen;
   onpa pilkkakirvehille
   oppi Osseon jutusta."
     Vihkivierahat imehti,
   kuullen kummoa tarua,
   naureskellen ja kehuen,
   keskenänsä kuiskutellen:
   "Lie hän itse urho ylväs,
   muut muka tätiä tässä,
   enoja erehtyviä."
     Sitten lauloi Chibiabos
   soinnuin hellin ja suloisin,
   raskasmielisin sävelin,
   lauloi immen vaikerruksen
   Algonquin-rakastetulle:
     "Aattelenpa armastani,[9]
   muistan rakkahaisintani,
   häntä syömmeni halaapi,
   mun Algonquin-armastani.
     Rakkahin erotessamme
   pani helmet kaulallani,
   valan valko-wampum-merkit,
   mun Algonquin-rakkahani!
     Kuiski käyvänsä keralla
   tuonne synnyinseudulleni,
   pyysi päästä seurassani,
   mun Algonquin-rakkahani.
     Kaukana -- sanelin hänelle,
   kovin on kaukana kotini,
   etäällä elosijani,
   mun Algonquin-rakkahani!
     Kun ma katsoin jälkehensä
   ikävin erotessamme,
   silmät seurasi minua
   mun Algonquin-armahani.
     Päällä kaatun kuusen rungon,
   haaralla vesihakosen,
   siellä seisoi armahani,
   Algonquin, rakastettuai.
     Aattelenpa armastani,
   muistan rakkahaisintani,
   sua syömmeni halaapi
   armahani, mun Algonquin!"
     Näin oli häät Hiawathalla,
   tanssi Pau-Puk-Keewis'illa,
   Iagoon oli ihmejuttu,
   Chibiabosin sävelmä.
     Niinpä loppui häät hupaiset,
   vieri vierahat kotihin,
   onnehen jäi Hiawatha
   yön ja armahan keralla.




XIII

Maissipeltojen siunaus.


   Laula, oi Hiawathan laulu
   sen jälestä seuranneesta
   onnesta Ojibwain maassa,
   hauskassa ja rauhaisassa!
   salat laula Mondaminin,[10]
   maissipeltojen menestys!
   Haudattu sotainen kirves,
   kuopattu sotakurikka,
   kaikk' asehet alla mullan,
   sotahuudot unholassa,
   rauha kansojen välillä.
     Miehet metsissä samosi,
   tuohipursia tekivät,
   ampuivat majavat, peurat,
   vetivät kalat vedestä.
     Naiset rauhassa sokerin
   vaahterasta valmistivat
   kokosivat villiriisin,
   parkitsivat metsännahkat.
   Loisti ympäri kyleä
   maissipellot mahtavina
   heilui sulat Mondaminin,
   silkkisuortuvat värehti,
   hyvin kasvoi kaunis vilja.
   Naiset kylvivät kevähin
   pellot laajat ja satoisat
   Mondaminin peittelivät,
   riisuivat taas syksyn tullen
   kuoret keltaiset sadolta
   kuten neuvoi Hiawatha.
     Kerran kylvännän jälestä,
   maissin maahan peitettyä
   virkkoi viisas Hiawatha,
   Minnehahalle puheli,
   neuvoi nuorta vaimoansa:
     "Viljapellon varjeluksi
   vedä yöllä ympärille
   taikapiiri suojukseksi
   ruostehelta, hyönteisiltä
   Ja Wagemin-varkahilta,
   Paimosaideilta pahoilta.
     Yön hämyssä hiljaisessa
   pimeyden peittehessä
   Nepahwin, unelan ukko
   ovet kun on kiinni pannut,
   ettei kuule korva herkin,
   tai tapoa silmä tarkin;
   hiivi hiljaa vuotehelta,
   pukimesi pois pujota,
   kierrä pellot kylvämäsi,
   pitkät pientaret kävele,
   hapset vainen harsonasi,
   pimeys pukimenasi.
   Siten vainiot vaotut[11]
   hedelmöivät herttaisesti,
   jälki armas askeleisi,
   taikaympyrät tekevi
   suojaksi tuhon tulolta;
   ei astu mato alitse,
   ruoste, hyönteiset ylitse.
   Se suoja sudenkorennon,
   hämähäkin häätökeino,
   este oiva heinäsirkan,
   madon karvaisen manaus,
   Way-muk-kwanan, karhunkarvan,
   ukonkoirien kuninkaan!"
     Korpit puissa kornahteli,
   vaakkui nälkäiset varikset,
   Kahgahgee, kuningaskorppi
   mustan laumansa mukana.
   Nauroi nuo Hiawathalle,
   heilui metsä hirnunnasta,
   naurustansa katkerasta
   Hiawathan haastelulle.
     "Kuulkaahan" -- he haastelivat
   "Hiawatha-taikuria!"
     Hiipi hiljainen hämärä,
   yö laski ylitse maiden,
   Wawonaissan murhevirsi
   kuului kuusikon takoa,
   Nepahwin, unelan ukko
   ovet kun kiinnitti majojen;
   silloin nousi Minnehaha,
   puvun päältä pois pujotti,
   pimeys pukimenansa
   astuvi arastamatta
   pitkin pellon pientaria,
   piirsi pyhän taikapiirin,
   pellon suuren suojusteli.
   Muut ei häntä huomannehet
   kauneutta keksinehet,
   yö yksin näöstä nautti,
   Wawonaissa yksin kuuli
   sydänsykkehen povensa;
   hämy heitti varman vaipan,
   pimeys pyhäisen peiton
   ett'ei kenkään kerskoaisi
   häntä nähneensä hämyssä.
     Aamulla, kun päivä alkoi,
   Kahgahgee, kuningaskorppi
   mustat korppinsa kokosi,
   kutsui vaakkuvat varikset
   jotka metsässä melusi,
   lentäen pelottomana
   Hiawathan viljamaille,
   Mondaminin haudan päälle.
   Aikoi, moiset, Mondaminin
   ylös haudasta harata,
   taian turhaksi tuhota,
   panna pyhän taikapiirin,
   Nauravan Veden vetämän
   aivan pilkaten pilalle.
     Huolellinen Hiawatha,
   aina valpas ja varova
   kuuli parven pilkkanaurun,
   puiden latvoista puhelun.
   "Kau!" hän virkkoi Kahgahgeelle,
   "kuule, korppien kuningas,
   laitan teille lemmon läksyn,
   mi ei hetkessä unohdu!"
     Aamulla hän aikaisehen
   ansat pelloille asetti,
   pani pyydykset pahoille,
   itse painui piilosalle
   viereisehen viidakkohon,
   vartoi korppia, varista,
   vuotti närhin näpsimistä.
     Kohta ryövärit rymyllä
   riensi raakkuen, rähisten,
   tulivat kuin tuulen pyörre
   halmetta hävittämähän,
   maasta kynsin kaivamahan
   Mondaminin, maissiviljan.
     Hairahti hyvätkin rosvot,
   viejät viekkahat erehtyi,
   välttyi vaara silmiltänsä,
   kunnes kynnet kiinni jäivät,
   kunnes tunsivat tuhonsa
   ansoissa avuttomina.
     Pian piilosta pölähti
   Hiawatha hirvittävä;
   kamalata katsettansa
   korpit kaikki kauhistuivat.
     Hänpä oitis heilumahan,
   kuolonarmot antamahan;
   kurjat ruumihit ripusti
   ruo'on päihin roikkumahan
   pelloille pyhitetyille
   merkiksi kamalan koston,
   varkaille varoitukseksi.
   Yksin joukon johtolinnun,
   Kahgahgeen, kuningaskorpin,
   senpä päästi surmansuusta,
   panttivangiksi varusti,
   wigwamillensa kuletti,
   niininyörillä niteli[12]
   kiinni päähän kurkihirren.
   "Kuule, korppi!" -- hän puheli,
   "ryöstöjoukon johdattaja,
   pahan alkuhun panija,
   sinutpa sitehissäni
   pidän panttivankinani,
   ollos hirmu heimollesi,
   varoituksena väkesi!"
     Niin jätti sydämmin synkin
   aamupäivän paistehesen
   korpin harjalle kotansa
   mielipahoin parkumahan.
     Riuhtoi rietas pintehissä,
   turhaan huusi heimoansa,
   vaatien vapauttansa.
     Kesän kukkean ajalla
   lietsoi lämmintä etelä,
   Shawondoseen suudelmia
   huulin lämpimin lähetti,
   maissi kypsyi ja kehittyi,
   kunnes seisoi kukkeana
   kellanvihrein pukimin;
   sulkinensa, töyhtöinensä
   loisti tähkät täyteläiset
   ompuista avautuvista.
     Silloinpa Nokomis-vanhus
   Minnehahalle puheli:
   "Nyt on syksy jo sylissä,
   villiriisit on kerätyt,
   maissi vallan valmistunut,
   korjuulle kokoontukaamme,
   pian painihin ruvetun,
   riisukaamme kaapu kaunis,
   sulat, töyhdöt Mondaminin,
   verho keltasen viherä!"
     Ilomielin Minnehaha
   lähti riemuiten majasta
   keralla Nokomis-muorin.
   Tuostapa tulivat koolle
   vaimot, neidot, nuorukaiset
   kultaviljan korjuusehen,
   maissin tähkäin kuorintahan.
     Tuolla metsän laitehella,
   tuoksuvaisten puiden alla,
   istuivat soturit, äijät,
   varjossa savuja veellen.
   Hetkin pitkin, äänettömin
   sieltä silmät seurasivat
   vaimojoukon häärimistä,
   nuorukaisten leikkityötä,
   impien ilonpitoa,
   nuo kun nauroi kuin harakat,
   närhinä räkättelivät,
   rastehina rallattivat.
   Konsa impi onnellinen
   löysi tähkän täyteläisen,
   välkkyvän, veripunaisen,
   kohta kaikki huutamahan:
   "Nushka! saatpa sulhon sorjan,
   kullan kukkean, verevän!"
   "Uh!" urahti ukkosetkin,
   varjostansa vastasivat.
     Mutta milloin nuorukainen
   taikka neito keksi tähkän
   ruostunehen, ränstynehen,
   käyräksi käpertynehen,
   kaikui taaskin naurut, laulut,
   kävi toiset mutkitellen
   vallan vanhusten tavalla
   liikaten ja loilotellen:
   "Wagemin, sä maissin viejä,
   Paimosaid, sä piilorosvo!"[13]
     Kaikui pellot naurelosta,
   kunnes korppien kuningas,
   Kahgahgee vihassa karjui
   Hiawathan wigwamilta;
   puissa, peltojen lähellä
   mustat ryövärit rähisi.
   "Uh!" urahti ukkosetkin,
   vastaellen varjostansa.




XIV

Kuvakirjoitus.


   Tuumi kerran Hiawatha:
   "Kaikki kalveten katoopi,
   vanhat miehet muistoinensa,
   suuretkin sukutarinat;
   jäävät urhot unholahan,
   metsäretket mainioimmat,
   kaikki Mendain viisauskin,
   taito varma Wabenojen
   profeettojen ihmenäyt,
   Jossakeedien unehnat.
   Suurten suut jo surma sulki.
   Tuoni viisasten tarinat,
   kaikki väistyi kallis tieto
   polven poistuvan keralla,
   unhoittuvat ulkomuistot
   tiedosta tulevan polven,
   syntyvuoron vuottavaisen
   pitkässä pimeydessä,
   synkässä, sanattomassa.
   Taattojemme hautamerkit
   kaikki on kuvittamatta,
   eipä selvillä eroitus,
   Toteminsa tiedossamme,
   Kotka, Karhu tai Majava,
   ken heistä esi-isämme;
   tiedämme ne taatoiksemme,
   vaan ei varmasti eroa.
     Parhaiten pakina käypi
   miesten seisten vastatuksin,
   vallan on vaikea jutella
   etäisille ystäville;
   saavu ei salainen tieto
   viestin viejän tietämättä,
   hänpä voi sen häivytellä,
   saattoa sivulliselle."
     Noinpa tuumi Hiawatha,
   ajatteli yksinänsä,
   mietti metsässä kävellen
   kaiken kansansa hyveä.
     Värit koppoi kontistansa,
   maalit laukusta lateli,
   kirjaeli koivun kyljen,
   maalasi monet kuviot,
   ihmeiset, salaperäiset.
   Aatos kullakin kuvalla,
   sanoin piirrokset puhuvat.
     Ensiksi Elämän Herra,
   mahtava Gitche Manito --
   hän munaksi maalattihin,
   joka on kalto kaikkialle.
   -- Suuri Henki kaikkialla --
   tuota tarkoitti kuvio.
     Mahtava Mitche Manito,
   Paha Henki kauhistava
   oli käärmeeksi kuvattu;
   Kenabeek, se Suuri käärme
   viekas, taitava, kavala,
   mateleva Paha Henki,
   -- tuota tarkoitti kuvio;
   Valkoympyrä: elämä,
   tumma: kuoleman kuvio,
   kalat, ihmiset, elukat,
   metsät, vuoret, järvet, virrat.
   Suora viiva maan on merkki,
   päällä kaari: taivon merkki,
   päivää valkoinen välissä,
   siinä pilkut, tähdet: yötä;
   vasen piste: päivän nousu,
   oikealla: päivän lasku;
   päällä piste: puolipäivä,
   senpä alla aaltoviivat:
   pilvisäätä ja sadetta.
     Jalan jäljet wigwamille
   kutsun merkkiä olivat
   vieraille kokoutuville;
   ylöspäin verinen kämmen
   hävityksestä puhuvi,
   virkkavi vihollisuutta.
     Näytti näitä Hiawatha
   eessä kansan kummaksuvan
   kaikki merkinnät selitti,
   sanoi: "Hautapatsaitamme
   kaikk' ovat kuvuttomia,
   maalatkaa nyt merkit niihin,
   jokainen kotikuvansa,
   oman heimonsa Totemin,
   niin että tulevat polvet
   Toteminsa tuntisivat!"
     Kohta merkit maalattihin;
   ken vainen vähänkin muisti,
   Toteminsa toimittivat,
   pannen hautapatsahasen
   päälle heimopäällikkönsä
   kullekin oman kuvion.
   Siinä Karhut, Kilpikonnat
   Porot, Kurjet ja Majavat
   maalatut ylösalasin,
   -- merkki kunkin kuolemasta,
   kelle kuuluvi kuvio.
     Profeetatkin, Jossakeedit,
   sekä taikurit, Wabenot,
   myöskin Medat, lääkemiehet
   tuohelle, poronnahalle
   laativat he laulumerkit,
   kullekin oman kuvion,
   kuvat kummat ja koreat,
   oudot ja salaperäiset,
   jotka johtivat tajuhun
   loihdut ja lumouslaulut.
     Salamoivan Suuren Hengen
   välkky-valot taivahiset,
   Kenabeek, se Suuri Käärme,
   pystyssä verinen heltta
   ylös katse, luikerteli;
   päivänkehrä kuunteleva,
   kuuhut kuoleva, pimeten,
   pöllö, kotka, kurki, haukka,
   merimetso, taikalintu;
   kulki miehet taivahalla
   päättä, nuolten puhkomana,
   ylöspäin verinen kämmen;
   hautaliput, suur-soturit
   maata, taivasta pidellen.
     Kuvat moiset maalattihin
   tuohelle komean koivun,
   taikka päälle peurannahkan.
   Metsästys-, sotimislaulut,
   lääke- sekä loihtulaulut
   kaikki kuvin merkittihin,
   kullekin oma kuvio.
     Eipä jäänyt unholahan
   lemmenlaulelo ihana,
   somin taika tarvittaissa,
   kaiken mahtavin manaus,
   sodan uhkoa isompi.
     Näin sen merkit merkittihin
   kuvio sekä selitys:
     Ensin: seisova inehmo,
   heleimmän tulipunainen,
   se on lemmenlaulelija,
   merkiten: väri väkevä
   voimistaa mun yli muiden.
     Sitten: istuva inehmo,
   joka lauluja latovi
   taikarumpua takoen,
   sen selitys: kuule kaiku,
   äänekseni tää älyä!
     Kun tämä punakuvio
   seisovi majan sivulla,
   tuop' on merkitys kuvion:
   intohimon hehkuvaisen,
   salatunnelman tulessa
   vieren, istun vierellesi!
     Taas kuviot: mies ja nainen,
   seisoen käsikädessä,
   sormet sormien lomassa
   niinkuin liitos liikkumaton,
   sepä niille on selitys:
   näen syömmesi sisällön
   poskesi punastuessa.
   Seuraava on saaren neito,
   neito saaren keskustalla.
   Tuo selitys sen on laulun:
   Jos sa oisit kaukomailla,
   kaukosaaressa asuisit,
   taitaisin väkevin taioin,
   sydänlempeni lumolla
   luokseni sun luonnutella.
     Sitten neito nukkuvainen,
   lempijä lähettyvillä
   korvahan sen kuiskutellen:
   Vaikkapa vaelteleisit
   etäällä unien mailla,
   kuulet sinne lemmen kaiun!
     Oli viimeinen kuvista:
   sydän ympyrän sisällä,
   taikakehä keskuksessa;
   tuopa tarkoitus kuvalla:
   Eessäni sydämmes paljas,
   sillepä mä kuiskaelen!
     Niinpä viisas Hiawatha
   kaikki kansalle opetti,
   salamerkit, maalaukset,
   taidon kirjata kuvia
   tuohelle sileän koivun,
   päälle peuran valkovuodan,
   kylän hautapatsahille.




XV

Hiawathan valitus.


   Kerran miettivät Manitot,
   pahat henget neuvotteli
   kademielisnä, peläten
   Hiawathan viisautta,
   ystävysten rakkautta,
   hänen ja Chibiabosin;
   teki liiton kehno liuta
   kummankin kukistukseksi.
     Usein viisas Hiawatha
   varoitti Chibiabosta:
   "Ellös poistu pois minusta
   kataloitten kaattavaksi!"
     Nauroi nuori Chibiabos,
   mustahapsi huoletonna
   lapsen luottavan tavalla:
   "Ellös veikkonen pelätkö,
   ei mua pahat lähesty!"
     Kerran kun Peboan, talvi
   kattoi jäällä Suuren Järven,
   kuivat lehdet kun kahisi
   tuiskutuulen tuprakassa,
   hanki hiljainen, levisi,
   peitti maat, majoja laati,
   muutti männyt wigwameiksi,
   vastoin veljen kiellänteä
   läksi yksin Chibiabos
   nuolilla asestettuna,
   lumikenkänsä jalassa
   sarvipeurojen perähän.
     Suuren Selän tuolle puolen
   rienti jo perästä peuran
   jäätä äsken jäätynyttä,
   kiihtyi, kiitäen uhemmin.
     Mutta alla, Ahtolassa
   katalat kateiset henget
   väijyksissä vuottelivat,
   alle aukoivat avannon,
   urhon suistivat sulahan.
     Unktahee, veden jumala,
   jumala Dacotan heimon
   hänet hautasi syvähän,
   peitti pohjahietikkohon.
     Gitche Gumeen, Suuren-Veden
   niemekkeellä Hiawatha
   nosti suuren tuskanhuudon,
   valtavan valitusvirren,
   että piisoni pysähti,
   itse ukkonen heräsi
   jyrähdellen; "uh, Baim-wawa!"
     Sitten naamansa nokesi,
   peitti päänsä viitallansa,
   istui surren itkemähän,
   wigwamiin valittamahan
   viikon seitsemän ajaksi;
     "Sortui soittaja suloisin,
   poistui laulaja parahin,
   meni meiltä ainiaaksi,
   muutti, matkusti likemmä
   soiton suurta mestaria,
   laulun herroa ylintä,
   oi, on veljyt, Chibiabos!"
     Kuiski tuosta tummat kuuset,
   puikutti punakäpyiset,
   vehrytlehväiset valitti.
   yltänsä ikävissänsä
   humisivat huoliansa;
   samat on huolet huolijoilla,
   saman vainajan valitus!
     Turhaanpa keväinen metsä,
   kaipasi Chibiabosta,
   puro, Sebowisha voihki,
   niityn vihvilät valitti,
   sinilintunen, Owaissa
   lauloi puiden latvuksilla.
   "Chibiabos! Chibiahos!
   kuoli soittaja suloinen!"
     Punakerttu, Opecheekin
   luona wigwamin valitti:
   "Chibiabos, Chibiabos!
   kuoli soittaja suloinen!"
     Kävi öisin kautta metsän
   whip-poor-will valitusäänin,
   awonaissa voivotellen:
   "Kuoli soittaja suloisin,
   laulajista kaunokaisin!"
     Tuli Medat, lääkemiehet,
   tuli noidatkin Wabonot,
   profeetatkin, Jossakeedit.
   saivat luokse Hiawathan
   katuvata katsomahan.
   Laativat he lohduksensa
   lähelle pyhän majasen;
   astuksivat äänetönnä.
   keralla parannuspussi
   nahkasta majavan, saukon,
   täynnä taikajuureksia,
   voimakkaita lääkkehiä.
     Askeleet ne kuultuansa,
   Hiawatha aivan oitis
   lakkasi valittamasta
   kuollutta Chibiabosta;
   ei kysellyt, vastaellut,
   päänsä paljasti surevan,
   kasvoista värit virutti,
   pesi äänettä, hitaasti,
   seuraeli hiljaksensa
   pyhän wigwamin sisälle,
   juoden siellä taikajuoman
   Nahma-wusk on valmisteesta
   sekä Wabeno-wuskista,
   yrteistä parantavista.
     Löivät velhot rumpujansa
   lauleskellen laulujansa,
   sanellen salaperäisnä:
   "Minä itse, katso mua,
   Harmaa Kotka -- haastajata!
   Tulkaa valkoiset varikset,
   käykää häntä kuulemahan!
     Ukkonen, kovakitanen,
   henget kaikki auttelevat.
   minä kuulen kutsuäänet
   taivahan joka taholta;
   parannan sun, Hiawatha,
   väkeväksi sun puhallan!"
   "Hi-au-ha!" nyt kuoro vastas,
   "Way-ha-way!" soi noitajoukko,
   "Ystäväin on maan matajat,
   haukan kynttä heiluttelen;
   Mahngin myös voin surmaella,
   taidan tappaa valkolunnin,
   nuolin syömmesi sytytän,
   sinut vahvaksi puhallan,
   teenpä urhon terveheksi!"
   "Hi-au-ha!" taas kuoro vastas,
   "Way-ha-way!" jymisi velhot.
   "Kun ma, profeetta, puhelen,
   alkaa wigwami vapista,
   pyhä huone heilahdella
   näkymättömin kätösin,
   tanner taipuu astuissani,
   ääntä outoa pitävi;
   mä sun vahvaksi puhallan;
   nouse, haasta Hiawatha!"
   "Hi-au-ha!" taas kuoro huusi,
   "Way-ha-way!" jymisi velhot.
     Hiawathan pään ylitse
   pussejansa puistelivat;
   alkoi taikatanssiminen
   Hiawathan ympärillä
   ja hän houreesta heräsi,
   kalpeana kaihostansa,
   parani pahoista mielin.
   Kuten pilvet taivahalta
   poutatuuli pyyhkäisevi,
   huolet päästänsä hävisi;
   kutenpa keväinen virta
   jäänsä jättävi nopeesti,
   sydän selveni surusta.
     Sittenpä Chibiahosta
   Manan mailta maanittihin,
   Gitche Gumeen hietikosta
   vainajata vaadittihin.
     Kuuli hän kumman taikalaulun,
   mahtavan manauskutsun,
   oudon huudon hukkuneelle
   alla aaltojen, syvällä.
     Kuollut hiekasta kohosi,
   kuuli soitot, kuuli laulut,
   tuli kutsua totellen
   aina wigwamin ovelle,
   vaan ei laskettu sisälle,
   annettiin oven raosta
   kätehen tulikekäle,
   kuuma hiili hyppysihin.
   Kuninkaaksi kuollehille,
   tuomariksi Tuonelahan
   hänet tuosta määrättihin,
   nuotion sytyttäjäksi
   tään jälestä kuoleville
   öisten matkojen varalle,
   Ponemahn alustamaille
   itse Tuonelan isännän
   valtahan vaeltaville.
     Lapsuuden kotikylästä,
   armailta asuinmajoilta
   Chibiabos hiljallensa
   savurenkahan tavalla
   hitaasti etemmä häipyi.
     Eipä oksa eessä heilu,
   ruoho allansa rutistu,
   lehti kuivanut kahise
   poistuvan poleksiessa.
   Neljä päivää hän poleksi
   kuolleiden kinttuteitä,
   juhli kuolleen mansikalla,
   vieri poikki murhevirran
   pölkyn pyörivän avulla;
   sai Hopeajärvellekin,
   vietihin kivivenolla
   autuaitten saaristohon,
   aaveitten asuinsijoille.
     Matkalla maleksiessa
   näki hän monta kulkijata
   taakkoihin tukahtumassa,
   turkit, nuijat, nuolet, jouset,
   kupit, kattilat, evähät,
   lahjat on vainen vastuksina
   yksinäisellä polulla.
   "Ah kun antoikin elävät."
   -- vaeltajat vaikeroivat --
   "meille moiset kantamukset!
   Parempi ois paastotenkin
   astella alastomana,
   kuin tää kulku kuormitettu,
   vallan vaikea vaellus!"
     Sitten läksi Hiawatha,
   vaelsi idät ja lännet,
   neuvoi siellä ihmisille
   tautien parannustavat,
   neuvoi kaikki lääkekasvit,
   vastamyrkyn valmistukset.
     Siten ensin saatettihin
   kaikkien tajuttavaksi
   salaisuudet Medaminin,
   pyhäinen parannustaito.




XVI

Pau-Puk-Keewis.


   Kuules kuinka Pau-Puk-Keewis,
   kuinka kaunis Yenadizze,
   kansan hulluksi hokema,
   kiihoitti kylän pilalle.
   Kuulehan kujehistansa,
   äkki lähdöstä, paosta
   Hiawathan hyppysistä,
   sekä muodon muutannasta,
   seikkailustensa lopusta.
     Gitche-Gumeen rantamalla,
   Nagow Wudjoon särkänteillä, [Yläjärven hiekkasärkät]
   luona oli selän välkehtivän
   Pau-Puk-Keewisin asunto.
     Hän se hurja, vimmoissansa
   hiekat kieputti kokohon
   Nagon Wudjoon särkänteillä,
   keskellä kun vierahien
   Hiawathan hääkemuissa
   tanssi hypyn hurjanmoisen,
   "kerjäläisen" keikutteli.
     Taas hakien seikkailuita
   teki lähdön Pau-Puk-Keewis,
   tuli tuiskuna kylähän,
   löysi koolla nuorukaiset
   Iagoon majassa, jotka
   kuunteli hörölläkorvin
   hänen ihmejuttujansa.
     Hän oli heille kertomassa
   kun Ojeeg, Kesäntekijä
   ilman kaarelle kohoten
   teki reijän taivosehen
   kesän sieltä keinotteli,
   sai ulos ihanan ilman;
   kuin ensin yritti saukko,
   majava ja vyötiäinen
   ilves ihmehen tekohon;
   kuinka vuorenkukkulalla
   nyrkein taivasta takoivat,
   otsin halki hakkasivat,
   vaan ei murki murtanehet;
   kuin kohosi Wolverine,
   kovan koitoksen yritti,
   kyykisty! koni orava,
   kyynärpäänsä taivuttavi
   sirkan sirkeän tavalla.
     "Kerran rynkäsi rymyllä" --
   kertoi ihmettä Iagoo,
   "taipui kaari taivahinen
   jäänä järven tulvivaisen.
   Kahdesti kun karskahutti,
   taivas kahdeksi karahti,
   kohta kolmannen yritti:
   kappaleina taivon kansi,
   hän lovesta luisti sinne;
   kalakärppä, Ojeeg oitis
   myöskin suikahti jälestä!"
     "Hei!" hihkasi Pau-Puk-Keewis
   jo ovesta tullessansa,
   "väsyttää jo vanhat kaskut,
   Iagoon ikävät jutut,
   Hiawathan viisauskin;
   tuonpa teille hauskempata
   kuin tuo lörpötys loputon!"
     Heti hän otti juhlallisna
   sudennahkakukkarosta
   kuppi-, nappulapelinsä,[14]
   kolmitoistanappulaisen;
   yks' oli puoli valkeainen,
   toinen puuntavi punaisna.
   kaksi käärmehen kuvoa,
   kaksi Ininewugia,
   yksi suuri sotanuija,
   yksi hento kala, Keego,
   neljä pyörönappulata,
   sorsapoikia on kolme.
   Muut oli maalatusta luusta,
   vaskesta Ozawabeekit,
   toinen puoli kiilloitettu,
   toinen mustaksi jätetty.
     Pani ne pahkakupposehen,
   sotki, sylkytti sekaisin,
   sitten kaasi kaikki maahan
   sekä huusi ja selitti:
   "Ylöspäin punanen puoli
   kaikilla on nappuloilla,
   sekä käärme seisomassa
   päällä vasken kirkastetun,
   Ozawabeekin kiilloitetun,
   sata se, kymmeniä kolme,
   luku kahdeksan lisäksi."
     Sitten taaskin nappuloita
   puisteli ja sylkytteli,
   maahan heitälti eteensä,
   yhä huuteli, selitti:
   "Ininewug, Kenabeekit
   kuin on valkoiset molemmat,
   muut nopat punaiset kaikki,
   silloin viis on kymmeniä,
   luku kahdeksan lisäksi."
     Niin hän neuvoi ja opetti
   onnenpelin oikullisen,
   siten näytti ja selitti,
   neuvoi kaikki mutkat, metkut,
   toi tajuhun tarkoitukset.
     Silmää kaksikymmentäpä
   seurasi uteliaana.
     "Mont' olen nähnyt jo peliä",
   -- tuumasi Iagoo vanhus --
   "eri kansojen seassa,
   pelannut monessa maassa.
   Kenpä käypi nyt pelihin,
   käyköhön kiverin sormin!
   Kilvon kanssas, Pau-Puk-Keewis,
   vaikka lienet kuinka varma,
   vielä oudon sun opetan
   kuppi-, nappulapelissä!"
     Sai ukot uskolla pelihin,
   nuoret miehet mielikiihkoin;
   puvut, wampumit, asehet
   pelattihin öitä myöten,
   kunnes kiero Pau-Puk-Keewis,
   kunnes kaunis Yenadizze
   kaikki aartehet anasti,
   puvut parhaimmat puhalti,
   riisti peurannahkapaidat,
   kaikki kärpännahkaviitat,
   wampum-vyöt ja höyhentupsut,
   piiput, kukkarot, asehet.
   Katsehia kymmenkunta
   suden silmin vaaniskeli.
     Tuumasipa Pau-Puk-Keewis:
   "Ikävä olo kotoinen;
   matkoilleni, retkilleni
   kunnon kumppanin haluan,
   Meshinauwon, palvelijan,
   piipunkantaja pätevän.
     Panen ehdolle pelihin
   kaikki voitetut tavarat,
   helmet, höyhenet, pukimet
   kertaheitolle asetan
   miehen nuoren vastineeksi,
   tuonp' on tuolla nuorukaisen,
   kuusitoista vuotiaisen,
   Iagoon sisaren pojan,
   'kasvot usmassa' nimetyn!"
     Niin kuin hiilos tuhkan alla
   kytevi kopassa piipun,
   kiilui alta kulmakarvain
   Iagoon vihaiset silmät.
   "Uuh!" hän äissänsä urahti,
   "Uuh!" urahti kaikki miehet.
     Koppoi siitä luisin kourin
   ukko kupposen uhalla,
   maljan tempasi tuhoisan,
   puisti, riehälti rajusti;
   nappulat helisten soivat
   kun ne kentälle kopisti.
     Kenabeekit ol' punaiset,
   punaiset Ininewugit,
   sekä sorsat, Sheshebwugit
   mustat neljä vaskenmoista,
   kala, Keego valkeainen,
   viisi yhteensä tekivät.
     Hymyin sitten Pau-Puk-Keewis
   kupin puisti, nopat heitti,
   kautta ilman keikahutti,
   ympärillensä pudotti.
     Tummat, kiilto Ozawabeekit,
   toiset valkeat, punaiset,
   pystyssäpä keskustalla
   seisoi yksi Ininewug,
   kuten viekas Pau-Puk-Keewis
   keskellä pelurijoukon,
   virkkain: "viiden kympin voitto!"
     Silmää kymmenen paria
   häntä seivästi susina,
   kun hän kääntyi pois menohon
   senrassansa Meshinauwo,
   Iagoon sisarenpoika,
   pitkä, norja nuorukainen,
   joka voittoja kuletti,
   peurapeitot, kärppävaipat,
   piiput, vyöt sekä asehet,
     Pakisipa Pau-Puk-Keewis,
   viuhkallansa viittoellen:
   "Vie ne kauas wigwamiini
   Nagow Wudjoon särkänteille!"
     Pelistä punaisin silmin
   Pau-Puk-Keewis kuumenneena
   astui aamun autereisen,
   kesän kaunihin sulohon.
   Lintuset livertelivät,
   puroset pulahtelivat,
   sydän Pau-Puk-Keewisilla
   lauloi lintusten mukana
   rinnan riemut pulppuavat
   kulkeissa kylän lävitse
   aamuisessa autereessa
   kera viuhkan kalkkunaisen
   sulkinensa, tupsuinensa
   viimeiselle wigwamille
   asunnolle Hiawathan.
     Olipa autio asunto,
   tiellä ei tervehdyttäjätä,
   veräjällä vuottajata
   linnut siellä vain liversi
   ulkona sekä sisällä.
     Hyppien, rähisten, syöden
   harjavuolella rokotti
   Kahgahgee, kuningaskorppi
   Parkuun, palavin silmin
   Pau-Puk-Keewisin tavaten
     "Aivan autio asunto --"
   puhelevi Pau-Puk-Keewis,
   aikoellen konnantöitä.
   "Poissa varova Hiawatha,
   Naurava Vesi typerä
   Poissa on Nokomis-mummo
   maja vallan vartiaton."
     Koppoi tuosta korpin kiinni
   heitteli helistimenä,
   puisti taikapussinansa,
   korpin kaulasta kuristi,
   jätti raadon roikkumahan
   isännälle ilkeäksi,
   Hiawathalle häpeeksi.
   Meni rosvona majahan,
   kaikki kaateli kumohon
   heitti kalut mullin mallin,
   löi läjähän lattialle
   puukupit, padat saviset,
   puhveli-, majavaviitat,
   ilveksen ja saukon nahkat,
   loukaten Nokomis-muorin,
   Nauravan Veden häväisten.
     Sitten läksi Pau-Puk-Keewis
   laulellen lävitse metsän,
   vihelsi iloisin mielin
   oraville oksasilla,
   jotka terhoja tiputti;
   lauloi metsän lintusille,
   jotka lehdon siimeksestä
   riemuvirsin vastasivat.
     Sitten kalliot kapusi
   Gitche Gumeen niemekkkeillä,
   kunnes istui ilkamoiden
   kukkulalle korkeimmalle
   Sepäellen, loikoellen,
   Hiawathaa vuoteskellen.
   Etähällä aallot loiski,
   uinuivat utu-ulapat,
   yllä taivas kaarteleikse,
   ilma ääretön, avara,
   ympärillä pyöriskeli
   Hiawathan vuorikanat,
   linnut liki liitelivät,
   hiukan häntäkin hipoivat.
     Noita hän maassa maatessansa
   Monin kymmenin kuristi,
   viskoi raadot rannikolle
   kanat niemelle karisti
   kunnekka kajava, Kayoshk
   istuin kallion kärelle
   huusi: "Tuo on Pau-Puk-Keewis,
   meitä surmaa hän sataisin;
   viekää viesti veljellemme
   Hiawathalle varoitus!"




XVII

Pau-Puk-Keewis'in takaa-ajo.


   Hirmustuipa Hiawatha,
   kun hän, tultua kotihin,
   keksivi kylänsä kesken
   häiriön ja hämmennyksen
   Pau-Puk-Keewisin piloista,
   kehnon konnan koiruudesta.
   Kovin hän tulistui tuosta,
   väänti päätä, murti suuta,
   syyti synkkiä sanoja,
   ampui uhkan ankarimman:
     "Minä kärvennän kirotun,
   Pau-Puk-Keewisin kuristan,
   pieni on maailma hänelle
   eessä vierevän vihani,
   päätyy pitkäkin pakonsa
   kostoni kurottaessa!"
     Heti läksi Hiawatha
   metsämiestensä keralla
   ajantahan ankarahan,
   painuen pahan jälille,
   jotka johti korpimaille.
     Kadonnut oli katala
   niemen kallion käreltä;
   marjan varret vaipunehet,
   ruoho runneltu, rikottu
   näytti paikan poistunehen.
     Alangolla, alla vuoren,
   nurminiityllä pysähti
   Pau-Puk-Keewis katsomahan,
   uhmaten ajajiansa
   ylen ilkkuvin elein.
     Huusi hälle Hiawatha
   kukkulalta kuuluvasti:
     "Niin ei maailma lavea,
   polku pitkä ja kolea,
   ettei vierevän vihani
   kosto kohtoa sinua!"
     Poikki vuoren, poikki virran,
   tiuhan viidakon lomitse
   loikki karkuri kavala,
   kunnes pääsi hän purolle
   luokse vienon metsävirran,
   min oli sulku suurentanut,
   majavien laittelema,
   tehnyt tyynen lamparehen,
   puut miss' polvin veessä seisoi,
   leijui lehdet lumpehien,
   viittoi vihvilät vihannat.
     Pau-Puk-Keewis seisattuvi
   puusululle katsomahan,
   vesi min raoista pursui,
   ryöppy reunoilta valuvi.
     Nousi pohjalta majava,
   katsoi miestä kaksin silmin,
   katsehin kysyvin, kummin.
   Pau-Puk-Keewis puusululla
   seisovi, jalat vedessä,
   virran vieriessä hopeisen
   majavalle hän puheli,
   haasteli hymyten hälle:
   "Majavani, ystäväni,
   vesi on viileä, mukava,
   suo mun luonasi levätä,
   majavaisena majalla!"
     Varoin vastasi majava,
   virkkoi vältellen hänelle:
   "Vuota hiukan, kun kyselen,
   kera toisten neuvottelen!"
     Siitä vieri hän vetehen,
   painui paatena purohon
   pohjalehtien lomahan.
   Pau-Puk-Keewis pohkeinensa
   veessä seisovi sululla,
   vesi reijistä valuen
   syöksyi suihkuna kiville,
   suvantohon suollatteli;
   valot, varjot lankesivat
   täplin tummin, välkkyväisin
   metsän lehvien lomitse
   Pau-Puk-Keewisin puvulle.
   Päitä pohjasta kohosi
   toinen toisensa perästä,
   mustanaamaiset majavat
   äänetönnä töllistellen
   täytti lammin laitoinensa.
     Pau-Puk-Keewispä puheli
   majaville maanitellen:
   "Ylen on mainio majanne
   veikot, varma vaaran suoja;
   voisitteko viisahina
   taidollanne toimitella
   majavaksi nyt minutkin?"
   Kohta myönteli kuningas,
   Ahmeek antoi tietäksensä:
   "Kyllä, syöstyös sekaamme,
   vierähdä vetehen tänne!"
     Pian painui Pau-Puk-Keewis,
   alas lampihin laseikse;
   pian musteni pukunsa,
   peurapaidat, Mokkasiinit
   muuttui mustaksi, levisi
   ketunhäntä jäljessänsä:
   tuli miehestä majava.
     "Minut tehkäätte isoksi!"
   Pau-Puk-Keewis pyytelevi,
   "suorikaatte suurimmaksi!"
   "Kyllä!" päällikkö puheli,
   "astuhan asuntohosi,
   siellä sinut suurennamme
   kyllä kymmenkertaiseksi!"
     Sitten painui Pau-Puk-Keewis
   veden ruskean sisähän,
   löysi pohjan peitettynä
   puitten rungoilla, risuilla,
   löysi liukut ja lokerot,
   avarat asuntopaikat,
   valtavat eväsvarastot
   talven vietännän varalta.
     Täällä hänet suurettihin
   majavista laajimmaksi,
   kyllä kymmenkertaiseksi.
   "Ollosi kuninkahamme!"
   tuumasi majavat hälle.
     Eipä kauan Pau-Puk-Keewis
   vallassa kerinnyt olla,
   kunnes kuuluvi varoitus,
   vieri viesti valtialta
   lummekukkien lomasta:
   "Hiawatha sai jo tänne,
   metsämiehensä mukana!"
     Sitten kuulivat kohinan,
   puhelua päänsä päältä,
   oudon huudon ja huminan,
   kunnes laskeva vetonen
   ilmaisi sulun särynnän.
     Kytät karkasi katolle,
   majan rikki runtelivat,
   Päivän paistaen katosta
   uivat uksesta majavat
   painuin piilohon syvälle,
   kilvan virtahan kadoten,
   syöksyen syvintä kohti.
     Mutta suuri Pau-Puk-Keewis
   ei nyt mahtunut ovesta,
   hau oli ruuasta revennyt
   ylpeydestä pullistunut.
   Hiawatha huusi hälle,
   karjaisi katon kolosta:
   "Oi pahainen Pau-Puk-Keewis,
   turhat on tuumasi kamalat,
   monet muodonmuuttelusi,
   hyvin sun tunnen, hylkykoira!"
     Pau-Puk-Keewis pieksettihin,
   Kuoliaaksi nuijittihin,
   Puitihin kuin maissiriihtä,
   kons' oli kallonsa mäsänä.
     Kuusi metsästysurosta
   veivät paareilla kotia,
   kantoivat majavan raadon.
   Eipä kuollut Jeebi, henki,
   kaikki tunsi ja tajusi
   kuni konsa Pau-Puk-Keewis;
   nyt hän riehui rimpuellen
   sinne tänne heilahdellen
   kuin majan ovessa verhot
   peurannahkanauhoinensa
   talvituulten puskiessa,
   kons' kokohon kääriysi,
   kunnes ruumiista erosi,
   kunnes otti muodon, hahmon
   Pau-Puk-Keewisin kavalan,
   kauas metsähän kadoten.
     Hiawatha kohta keksi,
   Pau-Puk-Keewis kun pakeni,
   näki hahmon haihattavan,
   metsän helmahan menevän,
   varjohon vajoavaksi
   takalolle metsän taajan,
   kohti aukeita ahoja,
   työntyen kuin tuulen pyörre,
   puun vesoja puistatellen,
   Hiawathan seuratessa
   sadepilvenä perässä.
     Hengästynyt Pau-Puk-Keewis
   saapui järven saaristohon,
   kussa telkät teiskaroivat,
   vesilinnut laulelivat,
   Pishnekuhit piipittivät,
   nokkiansa nostelivat,
   salmissa sukeltelivat
   lummekukkien lomissa,
   ollen varjossa välihin,
   toiste välkkyen valossa.
     "Pishnekuh, oi veljyeni!"
   huusi heti Pau-Puk-Keewis,
   "telkäksi tekisittekö,
   linnuksi mun muutatteko
   kiiltonokin, höyhen verhoin,
   koolta kymmenkertaiseksi!"
   Ne hänet telkäksi tekivät,
   laati siivet suunnattomat,
   kuvun pyöreän, sileän,
   nokan kuin melan mokoman.
   Niin hän heti muutettihin
   koolta kymmenkertaiseksi
   juuri rannalle keriten
   Hiawathan hihkuvaisen.
     Parvi parkuen kohosi
   siiven iskuin ilman maille
   noilta ruokosaariltansa,
   kurjenmiekkakukkaisilta.
   Pau-Puk-Keewistä epäsi
   kaikki alas katsomasta,
   ettei turmio tulisi,
   välttyisi vahinko, vaara.
     Kauan, kauas lentelivät
   läpi paistehan, sumujen,
   syöden soilta, nummimailta,
   maaten yönsä ruoistoissa.
     Kun he huomenna menivät
   suvituulen tuutimana,
   edellä etelänhengen,
   hauskan, vilpoisan vihurin,
   nousi korvihin kohina
   altansa asuinmajoista,
   ihmisäänien hälinä
   päästä virstojen, kylistä:
   väki päällänsä imehti
   telkkäparvea parasta,
   Pau-Puk-Keewis pitkin siivin,
   lentimin leveänmoisin
   kun nyt kulki korkealla.
     Pian taaskin Pau-Puk-Keewis
   tunsi Hiawathan huudon,
   Iagoon ison möläkän;
   varoituksen unhoittaen
   katsoi alas kauloin lyhyin;
   tuulen purstohon puhuen,
   höyhenviuhkaa heiluttaen
   alkoi hän alas vajota.
   Turhaan koitti Pau-Puk-Keewis
   tasapainoa tavata
   painuessa pyöriskellen,
   vuoroen kylä vilahti,
   vuoroin parvi päänsä päältä,
   joka joutuen eteni.
     Kylä kiivaasti läheni
   äänten yhä yltyessä,
   naurun kuuluen kovemmin.
   Parvi päältänsä pakeni,
   maan nyt vainen hän näkevi,
   jossa joukko hihkuvainen
   kohta keksi keskellänsä
   rajun, raskahan ryminän,
   linnun raadon rikkonaisen.
     Mutta sielunsa elävi
   yhä Pau-Puk-Keewisinä;
   muutti muodon muinaisensa,
   kaunehimman Yenadizzen,
   pikimmältänsä paeten
   Hiawathan seuratessa,
   jälkehensä huutaessa:
   "Pieni on maailma sinulle
   eessä vierevän vihani,
   kohta sun perivi kosto!"
     Hiawatha, jo likeni,
   ollen oikoisin kätösin
   kiinni saamassa kavalan,
   kunnes viekas Pau-Puk-Keewis
   pyöri piiriä, hyristi,
   liehtoi ilman tuulispääksi,
   lehdet lennätti, pölisti.
   Siitä äkkiä solahti
   onton tammen onkalohon,
   muutti itsensä madoksi,
   käyden maahan käärmehenä
   juurten, roskien lävitse.
   Kädellänsä oikealla
   Hiawatha hirmuisena,
   tammen pirstasi paloiksi,
   maahan murskasi sälöiksi.
     Turha taaskin tuokin temppu,
   sillä silloin Pau-Puk-Keewis
   ihmishaamussa näkyen
   tuulispäässä pois pakeni.
     Gitche Gumeen rantamalla,
   Suuren-Selän länsipuolla
   hiekkakiviniemekkeillä
   tuli Kuvakallioille,[15]
   korkeelle kohoaville.
   Siellä itse Vuorenvanhus,
   vuoren mahtava Manito
   ovet aukoi ammollensa,
   kuilut kolkot, kallioiset,
   luolan luovutti, lupasi
   Pau-Puk-Keewisin asua,
   lausui tervetulleheksi
   kallioisehen kotihin.
     Hiawathan saapuessa
   vastass' on ovet suletut;
   Minjekahwun-rukkasilla
   löi hän kalliot koloille,
   ukkos-äänin ärjähteli:
   "Aukaise Hiawathalle!"
   Aukaise ei Vuorenvanhus,
   virka vastahan väheä
   kuilun synkästä syvästä,
   hämärästä hiljaisesta.
   Käänsi käden taivahalle,
   sieltä myrskyä manaten,
   Waywassimaa, salamata,
   ukkosta, Annemeekeeta,
   jotka yltyi yön keralla,
   tuulen myrskyssä tulivat,
   ulvoen ulapan päällä,
   ukkosvuorilta etäältä.
     Vapiseva Pau-Puk-Keewis
   keksi ukkosen kuminan,
   salaman punaiset silmät,
   painui kyyryhyn pelosta.
     Sitten säihkyvä salama
   iski onkalon ovia,
   ukonnuolinuijallansa
   kajahutti kallioita;
   pahoin ukkonen pamahti,
   alta kallion kyseli:
   "Missähän on Pau-Puk-Keewis?"
   Vaipui kalliot kasahan,
   raukesipa raunioihin
   viimein viekas Pau-Puk-Keewis,
   kuoli, kaunis Yenadizze,
   ihmismuodossa menehtyi.
     Siten loppui seikkailunsa,
   päättyi päivänsä pahaiset,
   loppui viimein viekastelut,
   konnankoukut ja kujehet,
   pelit, tanssit ja kosinnat,
   neitosien narraukset.
     Sitten uljas Hiawatha
   otti sielun ja saneli:
   "Etpä enää, Pau-Puk-Keewis
   ihmismuodossa ikinä
   seikkailuita suorittele
   ilveillen ja naureskellen,
   etkä tanssi tuulispäinä,
   lehden roskia levitä!
     Ylähällä ilman mailla
   lennä, liidä ympyröissä,
   muutan sinut Keneuksi,
   sotakotkaksi sovitan,
   lintujen kuninkahaksi,
   kanojeni päälliköksi!"
     Pau-Puk-Keewisinpa nimi
   säilyy kansojen keralla
   laulajain luetteloissa,
   sadunkertojain seassa.
     Talvisin kun tuulenpyörre
   milloin lunta lennättävi,
   vinkuu nurkissa vihuri,
   savutorvissa tohisten,
   sanotaan: "Kas, Pau-Puk-Keewis
   tanssivi läpi kylien
   kooten saalista, satoa!"




XVIII

Kwasindin kuolema.


   Kauas, laajalle levisi
   Kwasindin nimi ja maine,
   ei kyennyt kilpomahan
   kenkään Kwasindin keralla.
     Pieni kansa, nuo Puk-Wudjiet,
   keijut, kääpiöt katalat
   vastahansa juonitteli.
     Tuumivat he: "mies mokoma,
   vihattava Kwasind-lurjus
   jos yhä tihut tekevi,
   rikki kaikki koskemansa
   mullin mallin murskoavi,
   meillekin tuhot tulevi;
   ken meistä välittänevi?
   Hänpä meidät talloavi
   tai vetehen viskoavi
   ruuaksi ruman olennon,
   Nee-ba-naw-baigin paloiksi,
   Vetehisen eineheksi."
     Pian laati pienten heimo
   liiton vasten Kwasindia,
   aikoen mokoman miehen,
   vastustajan vaarallisen
   surman suuhun suoritella.
     Voima suuri Kwasindilla
   oli päähän piiloitettu,
   päässä hällä heikoin paikka,
   sepä vain aseelle altis,
   muutoin mies ois murtumaton.
   asehin satuttamaton.
     Tuo oli turma ainokainen
   joka uhkasi urosta;
   käpy kuusen kukkalatvan,
   männyn heiluvan hedelmä.
   Tuo oli tuhonsa juuri,
   surmansaattaja salainen,
   jonka tiesi vainolaiset,
   pienet ihmiset älysi,
   taisivat tapantakeinon.
     Havupuita he hakivat
   Taquamenawn metsiköstä,
   kooten kuusista käpyjä
   veivät ne veden lähelle,
   rantakallion kärelle,
   kussa kalliot punaiset
   veden vierelle kohosi;
   siellä kääpiöt katalat
   Kwasindia vuottelivat.
      Kerran iltana kesäisnä,
   päivän kuuman päättyessä,
   veden tyynen välkkyessä,
   seistessä unisen varjon,
   perhot paisteessa kimalti,
   hyöri hyönteiset vedessä,
   siinä luistellen, suristen
   ininänsä ilman täytti,
   sotahuuto kauas kuului.
   Vahva miespä, Kwasind, kulki
   kanootilla tuohisella
   pitkin Taquamenaw-virtaa,
   lelluen levollisesti
   ilmassa unettavassa,
   lämpimän lamauttamana.
     Oksista vetosen yltä,
   koivupuiden urpuloista,
   Unenhenki heitältäysi,
   hyppäsi Nepahwin-tonttu
   kera joukon ilmamaisen,
   käskyläistensä salaisten,
   liki päätä liekaeli
   kuni kiilto- Dush-kwo-ne-she,
   sukkela sudenkorento.
     Kuului kumu korvihinsa
   kuten loiske lainehien,
   kosken kaukaisen kohina,
   taikka hongikon humina.
     Tunsi tuosta otsallansa
   iskut ilman keijukaisten,
   annit uniarmeijojen,
   Unenhengen hengityksen
   hienosti hiveleväksi.
     Heidän ensi iskustansa
   miestä tuntui raukaisevan,
   tuosta toisen saatuansa
   mela liikkeettä lepäsi,
   kolmannella silmissänsä
   pyöri maailma, pimeni --
   Kwasind vaipui jo unehen.
     Lellui hän alas jokea
   kuni istuva sokea,
   Taquamenawta menevi
   rantakoivujen alatse,
   alle metsäniemekkeiden,
   kääpiöiden, Puk-Wudjien
   sotaleirien lähellä.
     Sielläpä he vuottelivat
   kävyillä varustettuina,
   jotka heti heitältivät,
   pahoin päähän paiskasivat.
   "Kuolo, surma Kwasindille!"
   sotahuutonsa hurisi.
     Kwasind vierähti vetehen,
   suistui saukkona jokehen,
   Kanootti kumohon mennen,
   tuohipursi tuul'ajona
   ajelehtivi joella.
     Niin sai Kwasind vainajaksi,
   mutta muisto vahvan miehen
   pysyi kauan kansan kesken.
   Milloin myrsky talvisäinen
   läpi metsien melusi,
   oksat huojuen rutisi,
   kappaleiksi katkieli,
   huudettihin: "Kas kun Kwasind
   polttopuitansa kokoopi!"




XIX

Aaveet.


   Eipä konsa korppikotka
   saavu saaliille salossa,
   kaatuneelle piisonille,
   ettei tuota toinen keksi
   taivahalta tarkatessa,
   syöksy seuraten perästä,
   kohta kolmas toista nouda
   avaruuden aukeoilla;
   ensin pilkku pilven päällä,
   lähetessään lintuparvi
   pilvenä pimentävänä.
     Yksin ei vahingot ennä,
   vaan ne vaanien tulevat
   toinen toisensa jälestä,
   ensin yksi, sitten toinen,
   tullen jatkuissa tukulta
   uhrin uupuvan ylitse;
   ensin varjo, sitten murhe,
   tuska tappava lopulta.
     Taas ylitse kolkon pohjan
   mahtava Peboan, talvi,
   henkien ylitse vetten
   kaikki jäädytti koviksi.
   Lumi hapsista pölisi,
   peitti kentät valkosiksi,
   aavat aukeat tasoitti,
   kuni luoja kuurullansa
   ois' ne sormin suoritellut.
     Kyttä kautta laajan metsän
   lumikengillä kuleksi;
   kylän naiset askaroivat,
   maissia murentelivat,
   peurannahkat peittosivat;
   miehet palloa pelasi,
   lumikenkätanssiansa
   jäätiköllä pyörelivät.
     Kerran, päivyen pimeten,
   Naurava Vesi majassa
   Nokomisin kanssa vuotti
   Hiawathan askeleita,
   miehen metsästä tuloa.
   Lieden loimu kasvoillansa
   heiasti punasin viiruin,
   Nokomisin silmä loisti
   kuni kuutamo vetinen,
   välkkyi silmä Minnehahan
   kuni aurinko vetehen.
   Takanansa kyyröttivät
   varjot wigwamin sopessa,
   savu kieri renkahissa
   liidellen läpi lakeisen.
     Oviverho verkallensa
   ulkoa kohotettihin,
   hehkui hetkisen tulonen,
   savu häälyi hetken verran,
   jolloin kaksi naisenpuolta
   kävi kutsutta sisälle,
   hiljaa, ilman huomiota,
   ilman tervehdys-sanoja
   majan nurkkahan menivät.
     Näkö, verhot näytti, että
   ovat vieraita kylästä,
   istuksivat kalpeoina
   surumielin, hiljaisina,
   kera varjojen vapisten.
   Oliko huuhkajan humina,
   Koko-koho metsikössä?
   lauloiko lakeisen suulla
   tuuli, tunkien sisälle?
     Varmasti selosti ääni:
   "Vainajat ne, vaatteissansa,
   aaveet, on asukkaitanne,
   Ponemahn alusväkeä
   tulevan elämän maasta!"
     Sai kotihin Hiawatha,
   metsäretkeltä palasi,
   lumikuura kutreillansa,
   punapeura olkapäillä;
   Minnehahan jalkoihinpa
   heitti peuran hengettömän.
     Kaunihimpi, uljahampi
   mies nyt mielestä hänellä,
   kuni tullessa kosihin
   muinoisin majalle taaton,
   peuran hälle kun pudotti
   toivehittensa tueksi.
     Kohta keksi Hiawatha
   vierailut värisemässä,
   oudosteli itseksensä
   Minnehahan vierahia;
   ei hän liikoja udellut,
   lausui tervetullehiksi.
     Illallisen laitettua,
   peuran pantua paloiksi
   verettömät vierahatpa
   hypähtivät varjostansa,
   söivät parhaimmat palaset,
   valtasivat valkorasvat,
   jotk' oli siirretty sivulle
   Nauravan Veden varalle,
   Hiawathan vaimon syödä.
   Kysymättä, kiittämättä
   ahmivat palat parahat,
   taas takaisin pyörähtivät,
   sopen varjohon vajuivat.
     Puhu eipä Hiawatha,
   tee ei liikettä Nokomis,
   moitiskele Minnehaha,
   pienin piirre ei paheksu;
   Minnehaha kuiski vainen:
   "Kyll' on raukat nälkäisiä!
   Tehkööt tahtonsa mukahan,
   syököhöt ravinnoksensa!"
     Moni päivä nousi, laski,
   valon yöhyet karisti
   kuni kuusi huutehensa
   pimennossa oksiensa.
     Istui päivät liikkumatta
   oudot vierahat majassa,
   mutta öillä, myrskysäillä
   taikka tähtien valossa
   aina metsähän menivät
   polttopuita noutamahan,
   aina äänettä, suruisna.
     Konsa vainen Hiawatha
   tuli metsästä, kalasta,
   kun oli valmis illallinen,
   ruoka kullekin jaettu,
   naiset kalpeat kavahti
   kodan synkästä sopesta,
   ahmivat palat parahat,
   Minnehahan mieliruuat,
   moittehitta pois menivät
   taaskin varjohon takaisin.
     Moittinut ei Hiawatha
   katsehella karsahalla,
   sanoilla, sadattelulla,
   ei konsa Nokomis-muori
   tehnyt ynseetä elettä,
   eikä heille Minnehaha
   tympeillyt pahoista töistä.
   Kärsivät ne äänetönnä,
   ettei oudon oikeudet,
   onni ilmanantamisen
   kautta katsehen vähene,
   säry syytöksen sanalla.
     Keksi kerran keskiyöllä
   Hiawathan valpas silmä
   kodan vienossa valossa,
   kekäleiden hiiltyväisten
   liekin yhä riutuessa,
   kuuli pitkät huokaukset,
   monet nyyhkehet suruiset.
     Ylös nousi vuotehelta,
   päältä vuodan pitkävillan,
   siirsi peurannahkaverhot,
   haamut kalpeat havaitsi
   lavoillansa yösydännä
   istumassa, itkemässä.
     Virkkoipa hän vierahille:
   "Miks on syömmenne suruiset,
   yönne nyyhkitte yhäti?
   Oisikko Nokomis-vanhus
   taikka Minnehaha joskus
   pahoin vieraita pitänyt,
   teitä loukannut jotenkin!"
     Heti haamut lakkasivat
   itkusta, valituksesta,
   äänin leppoisin puhuivat:
     "Haudan haamuja olemme,
   ennen kanssanne elimme,
   mailta Chibiabosinpa
   saavuimme varoittajiksi,
   koittamiksenne kävimme.
   Kun vieri surujen viestit,
   elävien tuskanhuudot
   autuaitten saaristohon,
   tahtoen takaisin sieltä
   kuollehia ystäviä,
   saattaen murehet meille
   turhilla valituksilla,
   siks' sua saimme koittamahan.
   Hylyt, oudot täällä oomme,
   teille taakkana pahana,
   eipä meille, kuollehille
   elossa sijoa olle.
     Mieti tuota, Hiawatha,
   puhu kaiken kansan kuullen,
   etteivät valita vasta
   täältä pois jo muuttaneita,
   saata sieluja suruhan
   Autuaitten saaristossa.
     Älkää haudoille varatko
   kantamuksia kovia,
   wampumia, turkiksia,
   paljo kuppia, patoja,
   että henget herpouvat
   tavattoman taakan alla;
   ei kuin hiukkasen evästä,
   tulta tiellensä valoksi!
   Täält' on neljän päivän matka
   aaveitten asuinsioille,
   neljä yötä yksinäistä,
   neljästi tulen tekoa.
   Perätysten neljä yötä
   tehkää haudoille tulia,
   ettei haamu matkallansa
   vall' ois lämpöä, valoa.
     Hyvästi nyt Hiawatha!
   Kovan koitoksen panimme
   kärsivällisyydellenne,
   hävyttömän julkeata
   oli kaikki käytöksemme;
   ylenpä ylevä, suuri,
   jaloluontoinen olitkin.
   Pidä vastakin varasi
   kovemmassakin kokeessa!"
     Puhelujen päättyessä
   kodan peittävi pimeys.
   Hiawatha hiukan kuuli
   vaatteiden kahisemista,
   verhon siirtyvän ovella
   näkymättömin kätösin,
   tunsi kylmän ulkoilman,
   valon himmeän ovesta;
   vierahat vaeltavaiset,
   Manan herran matkamiehet,
   oudot aavehet hävisi.




XX

Nälkä.


   Oi sitä kolkkoa, kovoa,
   tavatonta talvikautta,
   julman suurta, synkeyttä!
     Aina vain yhä syvemmin
   joet hyyti, järvet jääti,
   paksummalta, paksummalta.
   maita kattavi kinokset,
   lumi allensa anasti
   metsät ympäri kyliä.
     Kodasta kinostuneesta
   vaivoin uurtavat uransa
   kinnastettujen käsien,
   lumikenkien keralla
   miehet, metsälläkävijät.
     Turha vainen tuokin koitos,
   aivan on lopussa linnut,
   kadonneet kaniinit, peurat,
   metsät autiot, kamalat,
   jonne uupuivat urohot,
   vilu, nälkä näännytteli.
   Oipa hirmuista oloa,
   nälän, kuumehen tuhoa,
   ihmisrinnan riudutusta,
   vaimojen valittamista,
   lasten tuskaa ja tuhoa!
   Nälkä maatakin nujersi,
   nälissänsä ilmanpiiri,
   taivas tuskainen nälästä,
   taivon tähdet tuijotteli
   kuni karhun syövät silmät,
   suden nälkäiset näkimet.
     Hiawathan wigwamihin
   pari vierasta tulevi,
   synkät, oudot, aavemaiset,
   käyden käskyttä sisähän
   äänetönnä istahtivat
   Minnehahan vuotehelle,
   häntä kolkosti pälyen
   silmin oudoin ja palavin.
     Etupuolinen esitti:
   "Olen Nälkä, Bukadawin!"
   "Mua katso!" toinen tuumi,
   "olen Kuume, Ahkosewin!"
     Mielellinen Minnehaha,
   heidät nähtyä värähti,
   saatua sanoman kolkon
   vaipui hiljaa vuotehelle,
   peittäysi pakisematta
   alla katseiden vapisten,
   alla outojen sanojen
   kuumeisna, paleltuvana.
     Hiawatha raivostuen
   astui metsän autiohon,
   sydämessä murhe musta,
   lujuus kasvoissa kivinen;
   tuskan nostama hikikin
   jäätyi jääksi otsallansa.
     Päällä turkit ja asehet,
   mukanansa saarnijousi,
   nuoliviinet täysinäiset,
   Minjekahwun-kintahansa
   meni hän metsän autiohon,
   lumikengillä käveli.
   "Mahtava Gitche Manito!"
   kasvot käätyt taivahalle
   tulkitsi hän tuskiansa,
   "anna einettä, isäni,
   anna leipää lapsillesi,
   ah, pelasta Minnehaha!"
     Kieri kautta tyhjän metsän
   sangen kauas äänen kaiku,
   sointu synkeän sydämmen,
   mut ei muuta vastausta
   kuni kaiku kurjan huudon,
   kaiku kaukaisten salojen:
   "Minnehaha, Minnehaha!"
     Hiawatha pitkän päivän
   korvessa nyt harhaeli,
   jonka polkuja kävellen
   kerran päivänä kesäisnä,
   ikänsä ihanimpana
   toi hän kultansa kotihin
   dacotain tasankomailta.
     Silloin lauloi lehdon linnut,
   purot naurellen kimalti,
   ja tuo armas Minnehaha
   virkahti värähtämättä:
   "Seuraan, mieheni, sinua!"
     Majassa Nokomis-muorin.
   sekä vaimo-vierahien,
   nälän, kuumehen keralla
   rakastettunsa makasi,
   Minnehaha houraeli:
   "Kuule!" kertoi, "kuulen kuohun,
   kuulen kaukaisen kohinan,
   kuulen kosken Minnehahan.
   kaukaa kutsuvan minua!"
   "Lapsi!" vastasi Nokomis,
   "ei, se vain on öinen tuuli!"
     "Katso, taattoni näkyvi!"
   sanoi hän, "ovella seisten
   mulle viittovi majasta
   yksinään Dacotan maassa!
   Ah!" hän virkkoi ja valitti,
   "Paugughn palavat silmät
   pimeästä muljoittavat,
   tunnen hänet kolkoin kourin
   pimeässä kiinni käyvän;
   Hiawatha, Hiawatha!"
     Ja se koito Hiawatha
   keskellä avaran metsän
   kaukaisessa vuoristossa,
   pimeässä kuuli äänen,
   kuuli kutsun Minnehahan:
   "Hiawatha! Hiawatha!"
   Hiipi metsien lumisten,
   tiettömien aavikoiden
   Hiawatha kiiruhtavi
   kolkoin tuntehin kotihin,
   aivan saaliitta samosi,
   Nokomisin itkut kuuli:
   "Wahonowin! Wahonowin!
   miks' en sortunut sinuna,
   miksi en kerallas kuollut?
   Wahonowin! Wahonowin!"
     Kohta syöksyi hän kotahan,
   näkipä Nokomis-muorin
   eestakaisin huojetellen
   vainaata valittelevan,
   Minnehaha-armahaisen
   kuollehena, kylmenneenä!
   Sydämensä sortuessa
   päästi hän tuiman tuskanhuudon,
   metsä vastahan värähti,
   tähdet taivahan vapisi
   kera tuskansa tukalan.
     Sitten hän puhumatonna
   vaipui vainaan vuotehelle,
   liki jalkojen jalojen;
   eipä nuo kevein kengin
   viere vastahan ovelle,
   saa ei konsa saattamahan.
   Peitti kasvonsa käsihin,
   istui pitkän viikkokauden
   aivan kun tajuttomana,
   äänetönnä, tietämättä
   oliko päivä vai pimeä.
     Vihdoin sitten Minnehaha
   alle hangen haudattihin
   sydämmehen synkän metsän,
   ritvakuusten siimeksehen, [Hemlok-kuusi (Tsuga canadensis)]
   päällä parhaimmat pukimet
   käärittihin kärppäturkein
   valkoisien, pehmoisien
   lumiliinojen sisähän.
     Niinpä hänet haudattihin.
   Jäljetysten neljä yötä
   tulen haudalle tekivät
   sielun saattotaipaleelle
   asuinmaille autuaille,
   siunattujen saaristohon.
     Oveltansa Hiawatha
   näki nuotion palavan
   synkän kuusikon sylissä.
   Unetonna uksen tiestä,
   Minnehahan vuotehelta
   vartioitsi hän valoa,
   ettei sais se sammuksihin,
   jäisi vainaja valotta.
     Poistuneelle hän puheli:
   "Jää hyvästi Minnehaha,
   minun Naurava Veteni,
   sydänaatokset arimmat
   kerallasi kuopattihin!
     Saa elä takaisin toiste
   kärsimähän, raatamahan,
   kussa kuume kuihduttava,
   sydänjuuret nälkä syöpi!
   Pian päätän tehtäväni,
   pian seuraan ma sinua
   Autuaitten saaristohon,
   Ponemahn alustamaille,
   tulevaisehen elohon!"




XXI

Valkoisen miehen jalka.


   Istuvi asunnossansa
   joen jäisen rannikolla
   mies vanha suruisna, yksin;
   hapsensa lumena hohti,
   tummana tulensa tuikki,
   vanhus Waubewyoniinsa,
   valkonahkavaippahansa
   kääriyneenä kun tutisi,
   kuulematta muuta, paitsi
   myrskyn ryskettä salossa,
   näkemättä muuta, paitsi
   pahinta lumipyryä.
     Riutuissa takan tulosen,
   hiilten hiutuissa poroksi,
   mies nuori kevein kengin
   astui uksesta sisälle;
   posket nuortean punervat,
   silmät kuin keväiset tähdet
   lempeänä loistelivat,
   päässä palmikko parahin
   hajuheinistä sidottu,
   hymy huulilla hupaisa,
   luoden hohtehen majahan,
   kädessänsä kukkakimppu,
   täyttäin tuoksulla tupasen.
     "Ah mun armas poikaseni!"
   ukko huudahti ilolla,
   "oli onni silmilleni
   saadessa sinua nähdä;
   istu viereeni matolle!
   Yhdessä nyt yöpykäämme
   hiilokselle hiutuvalle,
   kerro mulle matkoistasi,
   seikkailuistasi sanele!
   Pakisen ma puolestani
   uljaimmat urostekoni!"
     Kukkarosta kummanmoisen
   rauhan piipun hän vetävi.
   koppa sen punakivestä,
   sulitettu ruokovarsi;
   täytti sen pajunpurulla
   sekä hiilellä sytytti,
   ojentain sen vierahalle,
   tuosta alkavi jutella:
     "Kun ma huo'un, hengittelen,
   yli maisemain puhallan,
   joet kaikki jäykistyvät,
   vedet muuttuvat kiveksi."
     "Kun ma huo'un, kun puhallan",
   nuori mies hymyten virkkoi,
   "hengitän ylitse maiden,
   käyvät niityt kukkasihin,
   laulellen joet sulavat!"
     "Kun ravistan hapsiani",
   ukko synkästi saneli,
   "maa tää peittyvi lumihin.
   lehdet lehvistä karisten
   kuolevat ja kalpenevat,
   sillä, kun ma hengittelen,
   katso, kaikki nuo katoovat!
   Soilta, salmilta, vesistä
   hanhi, haikara tulevat,
   kaukomaille karkkoavat,
   sillä taas kun henkäelen,
   katso, kaikki ne katoovat!
     Kunne käyvät askeleeni,
   villit metsien elukat
   pian piilevät koloihin,
   maa kovovi piikiveksi!"
     "Kun pudistan hapsiani",
   nuorukainen naurahteli,
   "saapi lämpimät satehet,
   kasvit riemuiten kohoovat,
   haikarat ja villihanhet
   saavat soille ja vesille,
   pääsky kiitävi kotihin,
   punarintakerttunenkin,
   sinilintunen, Owaissa
   laulellen lirittelevät,
   niityt alla askelteni
   kaikki nuokkuvat kukista,
   metsät lauluin raikahuvat,
   lehdet puihin puhkeavat!"
     Puhellessa yöhyt häipyi;
   alueilta kaukaisilta,
   Wabunin valomajoilta
   lailla loistavan soturin
   viitassansa, maalattuna
   astui aurinko, sanoen:
   "Gheezistä, minua katso,
   katso suurta aurinkoa!"
     Silloin vanhus vaikenevi,
   ilma lämpeni hyväksi,
   kodan päällä lauleskeli
   punakerttu, sinilintu,
   purot alkoivat lorista,
   tuoksu ruohon kasvavaisen
   tuulahti majan lävitse.
     Segwun, nuori vieras, tuopa
   tarkemmin valossa päivän
   jäisen naaman nyt näkevi:
   se oli Peboan, talvi!
   Senpä silmistä vetoset
   vallan virtana valuivat,
   ruumis kuihtuvi kaveten
   auringon ylentyessä,
   kunnekka katosi maahan,
   tyyten ilmahan hävisi.
     Näki vielä nuorukainen
   edessänsä lieskivellä,
   kuss' oli tuikkinut tulonen,
   keksipä kevätesikon,
   kevätkaunokin tapasi,
   Miskodeedin miellyttävän.
     Niinpä vihdoin Pohjolahan
   tuon tukalan, kolkon talven,
   kylmän kauhean perästä
   kevät saapui kukkinensa,
   lehtinensä, ruohoinensa,
   laulavine lintuinensa.
     Purjehtipa pohjolahan
   parvet suuret taivahalla,
   lailla nuolten liitelivät
   joutsenetkin, Mahnahbezeet
   haastellen kuni inehmo;
   jousenkaaren katkennehen
   lailla riensivät rivissä.
     Tuli toisia perästä:
   Valkohanhi, Waw-be-wawa,
   siivin vinkuvin vilisti
   yksin, kaksin kaartelivat
   Manhng elikkä lunnilintu,
   Shuh-shuh-gah, sinerväkurki,
   arokana, Mushkodasa.
   Viidakoissa piipitteli
   sinilintunen, Owaissa,
   kotain huipuilla visersi
   punarintakerttunenkin,
   mäntymetsän siimeksessä
   Omemeekin, kyyhkynenkin
   kultasellensa kuhersi.
     Surumieli Hiawatha
   äänettä, puhumatonna
   kuuli niiden kutsuäänet,
   ulos uksesta käveli,
   seisten katsoi taivahalle,
   maata, vettä silmäeli.
     Matkoilta Wabunin mailta,
   etäältä idän ovilta,
   aamun mailta loistavilta
   ihmekulkija Iagoo,
   suuri kerskuri palasi.
   Ollut seikoissa sadoissa
   tiesi juttuja tuhansin,
   uudet kummat kertomukset.
     Kovin kuunteli kyläjäs
   julkeoita juttujansa,
   naurain vastaten hänelle:
   "Ugh! todella toisen kerran
   on se taas Iagoo itse,
   häll' on ihmehet isoimmat!"
   -- Kertoi järven nähnehensä
   Gitche Gumeeta isomman,
   veden karvahan mokoman,
   juomaksi sopimattoman.
     Katsoi toisiinsa soturit,
   naiset vilkkui vierellensä,
   sanoivat hymyillen kaikki:
   "Kaw! se vallan on valetta!"
   "Ylitse mokoman seljän"
   jatkoi hän, "kanootti lensi,
   suuri, siivekäs kanootti,
   avarampi männikköä,
   metsän puita korkeampi."
   Ukot, eukot tirskahdellen
   vilkkui toisiinsa, sanoen:
   "Kaw! se vallan on valetta!"
   "Suusta sen," Iagoo jatkoi,
   "tuli hälle tervehdykset,
   sai salama, Waywassimo,
   ukkonenkin, Annemeekee."
     Nauroi naiset ja soturit
   hienolle äänellensä:
   "Kaw! mitä satuja kerrot!"
     "Siinä", jatkoi hän, "vaelsi
   kansoa kanootin täysi,
   sotamiehiä satoja,
   valkomaali kasvoissansa,
   leuat peitetyt hiuksin."
     Nauroi naiset ja soturit,
   hälle pilkaten puhuivat
   niin kuin korpit kuusikossa,
   metsän vaakkuvat varikset.
   "Kaw! mitä valeita kerrot,
   elä luule uskovamme!"
     Hiawatha ei ivannut
   mutta vastasi vakaasti
   joukon joutavan ivahan:
   "Totta kertovi Iagoo,
   kaikk' olen näyssä nähnyt:
   suurisiipisen kanootin,
   valkokasvoisen väestön,
   tulon joukon partasuisen
   purren puisen kantamana
   aamunmailta loistavilta,
   Wabunin valomajoilta.
     Mahtava Gitche Manito,
   itse luoja, Suuri Henki
   heidät eellehen opasti
   sanomaansa saattamahan.
   Kunne kulkevat, edellä
   käypi Ahmo, piikkipaarma,
   herttainen hunajaseppo,
   kussa maata polkenevat,
   outo kukkanen kohoopi,
   miehen valkeaihoisen
   jalanjälki[16] kaikkialle
   maasta nousevi kukassa.
   Konsa käyvät vierahille,
   saavat meitä katsomahan,
   tervehdykset lausukaamme,
   ystävinä kohdelkaamme!
     Mahtava Gitche Manito
   näyssä sen saneli mulle.
   Myöskin näin samalla silloin
   salat, vastaiset asiat
   päästä päivien etäisten,
   näin mä matkat lännen maille,
   kansain outojen kulennan,
   ahdettuin, ahertavien,
   monta kieltä haastavien,
   jotka tunsi rinnoissansa
   sydänsykkehet samaiset,
   raikui kirveensä saloissa,
   kylät, kaupungit kohosi,
   vierivät ylitse vetten
   ukkosilmakanoottinsa.
     Sitten silmäini editse
   kuva kulki synkeämpi,
   näky pilvinen, hämärä:
   heimomme hajoitettuna,
   neuvoni unohtaneena,
   heikkona, eripuraisna
   näin mä jättehet vähäiset
   kallihista kansastani
   lakaistuna lännen maille,
   kurjina repalehina,
   kuten pilvet myrskyn eessä,
   syksyn lehdet kuihtunehet!"




XXII

Hiawathan pois meno.


   Rantamalla Gitche Gumeen
   Suuren Selän, välkehtivän
   kerran aamuna kesäisnä
   seisoi wigwamin ovella
   vuotteleva Hiawatha.
     Tuoreutta ilma henki,
   maa oli eloisa, kirkas,
   ensi päivän loistehessa
   lähimetsään, länttä kohti
   Ahmo kulki kultaparvin
   mehiläiset lauleskellen
   päivän paisteessa suristen.
   Yllä loisti kirkas taivas,
   eessä laakea vetonen,
   hyppi sampi sen sylistä
   välkkyen valossa päivän,
   partahalla suuret metsät
   veden kalvohon kuvasti,
   valot, varjot veen povessa
   lepäsivät liikkumatta.
     Hiawathan otsallapa
   jäljet huolen häipynehet
   oli kuin usva veen selältä,
   sumut niittynotkelmista.
     Riemun huumaavan hymyllä,
   ilon hauskan huumehessa,
   kuin jos aavistus sanoisi
   oven aukeevan etehen,
   Hiawatha nyt odotti.
   Oli kouransa koholla,
   kädet kohti aurinkoa,
   valo sormien lomitse
   lankesi olalle, päälle,
   pilkutellen pään ja kaulan,
   kuin tukevan tammen rungon
   oksain, lehvien lomitse.
     Kaukana veden selällä,
   etähällä himmeänä
   siinti pilkku pikkarainen
   aamun alkavan sumussa,
   väliin näytti veessä uivan,
   väliin lentävän lähemmä.
     Tuoko kuikka, Shingebiskö,
   vaiko Shoda, pelikaani,
   tai Shuh-shuh-gah, sinikurki,
   vai Waw-be-wawa, valkohanhi
   kuin vesi välähtelevä
   kiiltokaulasta valuvi?
     Eipä ollut hanhi, kuikka,
   kurki eikä pelikaani
   tuo vedessä kelluvainen,
   läpi usman liukuvainen,
   vaan aluspa airollinen
   tuo oli, tuohinen kanootti,
   nousten, laskien vedessä,
   välkähdellen auringossa.
   Tuossapa tuli väkeä
   Wabunin valomajoilta,
   aamun ääriltä etäältä,
   tuli munkki mustaviitta,
   vakoilija valjunaama
   kera oppahan, toverin.
     Jalo Hiawatha tuosta
   kätensä koholle nosti,
   tervetulleeksi osoitti,
   mielin riemuisin odotti,
   kunnes vierevä venonen
   raapi rannan hietikkoa,
   kunnes päämies Mustakaapu,
   valjunaama, ristirinta
   nousi hiekkarannikolle.
     Riemumielin Hiawatha
   heille ääneensä saneli:
   "Kaunis on päivän kultakehrä[17]
   kun te kaukovierahamme
   käytte meitä katsomahan!
   Rauhoin teitä vuottoilimme,
   auki on ovemme teille,
   käykää kaikkihin koteihin;
   vilpittömän ystävyyden
   teille täällä tarjoamme!
     Niin ei konsa maa kukoista,
   ihanammin päivä paista,
   kun nyt, meitä katsomahan
   kaukomailta tultuanne:
   kons' ei tyynemmät vetemme,
   selvemmät salakareista;
   kanoottinne kulkeissansa
   kaikki selvitti karikot;
   ei tuoksu tupakan konsa
   liene ollut mieluisampi,
   maissimaamme kukkeampi,
   kun tänä päivänä pyhäisnä,
   herttaisena huomenena,
   vieraisille kun tulitte!"
     Vastasipa Mustakaapu,
   outo päällikkö puheli
   muukalaisen murtehella,
   aivan oudoilla sanoilla:
     "Rauha olkohon sinulle
   Hiawatha, kansoinesi,
   rukouksen runsas rauha,
   anteheksiannon rauha,
   rauha Kristuksen, Marian!"
     Kohtelias Hiawatha
   vierahat vei wigwamiinsa,
   saattoi heidät istumahan
   kärpän, piisonin nahoille.
     Vanha huolekas Nokomis
   puukupilla ruoat kantoi,
   toipa vettä tuokkosella,
   calumetin, rauhanpiipun
   täytti ja sytytti heille.
     Kylän kaikki vanhat miehet,
   kaikki urhot ja soturit,
   profeetatkin, Jossakeedit,
   kaikki taikojat, Wabenot,
   Medat myöskin, lääkemiehet
   tuli tervehdyssanomin:
     "Hyvin veljet, tultuanne
   kaukaa meitä katsomahan!"
   Piirissä he piippuinensa
   istuivat oven lähellä
   vuottain hiljaa vierahia
   nähdäksensä, kuullaksensa,
   kunnes päämies, Mustakaapu,
   valkonaama, wigwamista
   tuli tervehdyssanomin,
   muukalaisen murtehella
   puhui outoja sanoja.
     Ukot tuumi: "hyvin veljet,
   kun tulitte kaukomailta
   meitä täällä katsomahan!"
     Sitten päällikkö puheli,
   Mustakaapu kertoeli
   tulentansa tarkoituksen,
   kertoi Neitsyt Mariasta,
   pojastaan, Vapahtajasta,
   miten hän muinoin kaukomaalla
   eli ihmisten keralla,
   paastosi, rukoili, toimi;
   kuinka kirotut juutalaiset
   kiduttivat, pilkkasivat,
   ristinpuussa surmasivat;
   kuinka nousi haudastansa,
   oli oppilapsinensa,
   viimein nousi taivahasen.
     Tuohon päälliköt sanoivat:
   "Kuulimme sanasi kummat,
   kaikki taitavat tarinat;
   niitä hetken harkitsemme.
     Hyvä on, oi veljyemme,
   kun kävitte kaukomailta
   tänne meitä katsomahan!"
     Sitten poistui päällysmiehet
   kotihinsa kertomahan
   naisille ja nuorisolle
   kaikki vierahan tarinat,
   lähetin Elämän Herran
   Wabunin valomajoilta.
     Tukalalta ilma tuntui,
   kummalta kesäinen ilta,
   kaikki metsä untelona
   kodan kuuman ympärillä,
   veden ranta raukeana
   alla metsikön lipatti,
   kirakasti Pah-puk-keena,
   sirkka, pellolla siritti.
     Hiawathan vierahatpa
   kesän kuumasta väsyen
   makasivat wigwamissa.
   Illan viileys, hämärä
   lankesi levollisesti
   yli seudun ja sumujen,
   pitkät auringon sätehet
   pitkin maata, metsikköä
   pitkin piikein puhkoellen
   loukot, rotkot retkeilivät
     Yhä vierahat viruivat
   hiljaisessa wigwamissa
   varista väsähtäneenä.
   Ylitse sumuisen seudun
   illan viileys valahti,
   päivän painuvan sätehet
   pistelivät peitsiänsä
   metsän varjoisen lävitse,
   sorkkivat joka solukan,
   tuohoen tureikot, rotkot:
   hiljaisessa wigwamissa
   vielä vierahat viruivat.
   Nousi sitten Hiawatha,
   heittäen hyvästiänsä
   kuiskutti Nokomisille
   vieraita herättämättä:
     "Minä lähden, oi Nokomis,
   matkalle mitattomalle,
   päivänlaskunportahille,
   kotituuleni tuville,
   vaan jätänpä jälkeheni
   vierahat nuo wigwamiini,
   huostaasi hyvä Nokomis.
   Pidä nyt visusti vaari
   että on elinvapaus,
   ruoka, juoma puuttumaton
   heillä mennehen majassa."
   Sitten kulki hän kylähän,
   jossa heittäen hyvästit
   sotureille nyt saneli,
   nuorisoa neuvoskeli:
   "Oi on kansani, menenpä
   matkalle mitattomalle;
   kuut monet, lukuisat talvet
   vielä vierevät ohitse,
   konsa teitä katsomahan
   taasen saapunen takaisin.
     Vaan jätänpä jälkeheni
   viisahat nuo vierahani,
   kuulkaa viisahat sanansa,
   tarinoimansa totuudet!
   Itse on Elämän Herra
   heidät tänne toimittanut
   aamun ja valojen mailta."
     Hiawatha rannikolla
   seisovi; erotessansa
   kääntyi, kättä heilahutti,
   tuosta tuohisen venonsa
   laski valkolainehille
   rannalta, somerikolta,
   kuiski, purrelle puheli:
   "Lähde länttä, länttä kohti!"
     Vauhdilla veno vaelsi;
   aurinko aletessansa
   pilviä punasi, poltti
   kuten liekit aavikkoa,
   jälen jätti järven päälle,
   väylän loistavan vetehen,
   jota kuin jokea pitkin
   Hiawatha länttä kohti
   purjehti punaista tietä
   pursin purppurautuhun,
   häipyen hymyhyn illan.
     Katsoi kansa rannikolta
   urohon etenemistä,
   nähden purren purjehtivan
   vierren, keinuen, kohoten,
   kulkien kuin uusi kuuhut,
   kunnes näytti nousevaksi,
   kultausvihin upoten,
   kaukaisuutehen kadoten.
     "Hyvästi!" sanoivat kaikki,
   "Hiawatha, jää hyvästi,
   jää hyvästi ainiaaksi!"
     Metsät tummat tuumasivat,
   salot heltyen saneli:
   "Jää hyvästi, Hiawatha!"
   Rannan aallot ankeasti
   soittivat somerikolla:
   "Jää hyvästi, Hiawatha!"
   Sinikurki suolla soitti,
   säisti kaipauksin sävelin:
   "Jää hyvästi, Hiawatha!"
     Siten läksi Hiawatha,
   rakastettu Hiawatha
   kultaruskon hohtehessa,
   illan purppurasumussa
   alueille kotituulen,
   luodetuulen, Keewaydinin,
   autuaitten saaristohon,
   Ponemahn alustamaille,
   tulevaisehen elohon.




Muistutuksia.


[Nämä Longfellowin kirjoittamat "Muistutukset" ja loppuun liitetyn
intiaani-sanaston selityksineen on suomentanut veljeni K.V.
Ollilainen, joka myöskin on avustanut Hiawathan runo-suomennosta
tulkitsemalla suomeksi englanninkielistä alkutekstistä. Suomentaja.]

Hiawathan Laulu. -- Tämä intiaani Edda -- jos sitä siksi saan
nimittää -- perustuu Pohj. Amerikan intiaanien keskuudessa yleiseen
sukutarinaan ihmeellistä syntyperää olevasta henkilöstä, joka
lähetettiin heidän sekaansa perkkaamaan heidän jokensa, metsänsä
ja kalastuspaikkansa ja opettamaan heille rauhan askareita. Hän
tunnettiin eri heimojen kesken eri nimillä: Michobou, Chiabo,
Manabozo, Tarenyawagon ja Hiawatha. Mr. Schoolcraft antaa hänestä
seuraavan selonteon kirjassaan "Algic Researches", Voi I, p. 134; ja
hänen teoksessaan "History, Condition and Prospects of the Indian
Tribes of the United States", Part III, p. 314 (Philadelphia,
Lippincott Grambo & Co., 1854) löytyy sanotun tarinan irokeesi
toisinto erään Onondaga päällikön suullisesta kertomuksesta saatu.

Tähän vanhaan tarinaan minä olen kutonut muita omituisia
intiaani-satuja, ottaen ne pääasiallisesti mr. Schoolcraft'in monista
ja arvokkaista kirjoitelmista, jolle kirjallinen maailma on niin
suuressa velassa hänen väsymättömän intonsa takia pelastaessaan
unhoon joutumasta niin paljon intiaanien tarustoa.

Runon tapahtumapaikka on ojibwain keskuudessa Ylöjärven etelärannalla
Grand Sablén ja Kuvakallioiden välisillä tienoilla.

[1] _Tawasenthan_ notkelmassa, -- Tämä laakso, nykyinen nimi Norman's
Kill, on Albany County'sea, New Yorkin valtiossa.

[2] _Tuolla Prairievuoristossa_, -- mr. Catkin, kirjassaan Letters
and Notes on the Manners, Customs, and Condition of the North
American Indians, Vol. II. p. 165, antaa mieltäkiinnittävän
selostuksen _Coteau des Prairies'ta_ ja Punaisen piippukiven
louhimosta. Hän sanoo:

"Täällä (heidän kertomuksiensa mukaan) tapahtui punaisen piipun
salaperäinen synty; piipun, joka on puhaltanut sodan ja rauhan
savujaan mantereemme kaukaisempiinkin kulmiin, joka oli jokaisen
sotilaan tuttu ja joka on laskenut punertuneen vartensa läpi sodan
ja hävityksen peruuttamattoman valan. Ja täällä myöskin rauhaa
henkivä calumet syntyi ja sulitettiin kotkan sulilla, joka on valanut
hurmaavia savujaan yli maan ja tyynnyttänyt leppymättömän villin
hurjuutta.

"Vanhaan aikaan kutsui Suuri Henki täällä intiaanien heimot yhteen
ja punaisen piippukivi-kallion reunalla seisten lohkaisi sen
seinämästä palasen ja sitä käsissään käännellen teki suunnattoman
piipun, jota hän sauhutti heidän ylitsensä pohjoseen ja etelään ja
itään ja länteen; ja sanoi heille että tämä kallio oli punaista,
-- että se oli heidän vertaan, -- että heidän piti käyttää sitä
rauhanpiipuikseen, -- että se kuului heille kaikille ja että
sotanuijaa ja nylkemisveistä ei saanut nostaa sen alueella.
Viimeisellä savun vetäsyllä hänen päänsä piiloutui suureen pilveen ja
koko kallion pinta, monen mailin alalta suli ja lasiutui; ja kaksi
suurta uunia aukesivat alhaalla; kaksi naista (paikan hengettäret)
kävivät sinne sisälle tulen lieskassa ja heidän kuullaan siellä vielä
tänäänkin (Tsomeccostee ja Tsomeccostewondee), vastaavan ylimäisten
pappien ja poppamiesten manauksiin, jotka neuvottelevat heidän
kanssaan vieraillessaan tällä pyhällä paikalla."

[3] "Kuulehan, katala karhu,
   peto pelkuri peräti,"

Tämä juttu on Heckewalder'iltä. Hänen selostuksessaan "Indian
Nations" (intiaaniheimot) hän kuvailee intiaani-metsästäjän
puhuttelevan karhua melkein näillä sanoilla. "Minä olin läsnä", hän
sanoo, "tämän omituisen sättimisen sattuessa. Kun metsästäjä oli
tappanut karhun, kysyin minä miten hän luuli eläin paran ymmärtävän
hänen sanojaan." "Oh, vastasi hän, karhu kyllä ymmärsi minua hyvin.
Ettekö huomannut miten häpeissään hän oli minun häntä haukkuessani."
-- "Transactions of the American Philosophical Society", Vol. I. p.
240.

[4] _Elä karju, karhu, viepi!_ -- Heckewerlder, eräässä kirjeessä,
joka on painettu Transactions of the American Philosophical Society,
Voi. IV. p. 260, puhuu tästä tarusta Mohikanien ja Delawarein seassa
yleisenä.

"Heidän kertomuksensa kulkee näin", hän sanoo. "Kaikista tässä maassa
ennen olleista eläimistä tämä oli hirvittävin; että se oli paljon
suurempi suurinta tavallista karhua ja erinomaisen pitkäruumiinen;
ylt'yleensä (paitsi pientä valkoista karvatupsua seljässä) aivan
paljas...

"Tämä eläin oli usein keskustelun aiheena intiaaneilla erittäinkin
metsästysmatkoilla ollessa. Minä olen myöskin kuullut heidän sanovan
lapsilleen: 'Hiljaa! Alaston karhu kuule sinut, tulee päällesi ja
syöpi sinut'."

[5] _Missä kosket Minnehahan_ -- Fort Snelling'in seudut ovat
kauniista maisemista rikkaat. St. Anthonyn putoukset ovat tuttuja
matkustajille ja intiaani-kuvauksien lukijoille. Näiden putousten
ja linnoitusten välillä on Pieni putous, 40 jlk. (12 m.) korkea
eräässä Missisippiin laskevassa virrassa. Intiaanit nimittävät sitä
Minehah-hah, s.o. "Nauravat vedet". -- Mrs Eastman "Dacotah, or
Legend of the Sioux", Introduction, p. u.

[6] -- _hiekan särkiksi hivutti_, -- Kuvaus Grand Sablésta eli
Ylöjärven suurista hietasärkistä ja Foster ja Whitneyn Report on the
Geology of the Lake Superior Land District, Part II. p. 131.


"Grand Sablén maisemat ovat tuskin vähemmän mieltäkiinnittävämmät
kuin Kuvakallioiden (Pictured Rocks). Retkeilijä astuu äkisti
kovettuneelta hietarannalta löysään hietikkoon ja vaikka edellisessä
paikassa kalliot ovat vähemmän jyrkät, ovat ne sitä korkeammat.
Hän näkee edessään pitkän rantaviivan, muistuttaen suunnatonta
hietasärkkää, yli sata viisikymmentä jalkaa (45 m.) korkea ilman
jälkeäkään kasvullisuudesta. Harjalle noustessa huomataan pyöreitä
kumpuja tuulen puhaltamaa hietaa ja väliin puuryhmä, seisoen kuin
kosteikko erämaassa."

[7] _Onaway! Oi rakkahani_ -- Tämä laulu löytyy alkuperäisenä
Littells' Living Age'ssa, Vol. XXV, p. 45

[8] -- _vaiko joutsen joikuvainen_, -- Tämä omituinen taru
Punajoutsenesta löytyy Schoolcraft'in Algic Researches, Vol. II, p.
9. Kolme veljestä oli metsällä veikaten kuka toisi kotiin ensiksi
saaliin.

"He eivät saaneet ampua muuta otusta", niin satu kertoo, "kuin
mitä heidän kunkin oli tapana tappaa. He läksivät eri suunnille.
Odjibwa, nuorin, ei ollut kulkenut kauas ennenkuin hän näki karhun,
eläimen, jota hänellä ei ollut lupa sopimuksen mukaan tappaa. Hän
seurasi sitä läheltä ja ajoi nuolen sen lävitse joka sen kaatoi.
Vaikka vasten vetoa hän alkoi sitä nylkemään, kun yhtäkkiä ilma
värjäytyi punaiseksi hänen ympärillään. Hän hieroi silmiään, luullen
mahdollisesti näkönsä pettävän, mutta ilman seurauksia, sillä
punainen kajastus pysyi. Lopulta hän kuuli outoa ääntä kauempaa,
Ensin se kuulosti ihmisääneltä, mutta vähän matkaa ääntä kohti
mentyään hän saapui järven rantaan ja pian huomasi etsittävänsä.
Etempänä järvellä ui mitä ihanin Punajoutsen, jonka höyhenpuku
välkkyi auringossa ja joka silloin tällöin päästi samallaisen äänen
minkä hän ensin oli kuullut. Hän oli pitkän jousenkantaman päässä
ja vetäen jänteen aivan korvansa viereen tähtäsi tarkkaan ja ampui.
Nuoli ei sattunut; ja hän ampui, ja ampui kunnes hänen viinensä
tuli tyhjäksi. Joutsen yhä uiskenteli ympärinsä, ojentaen pitkää
kaulaansa ja kastellen nokkaansa veteen aivan välittämättä sitä
kohti ammutuista nuolista. Odjibwa juoksi kotiin, ottaen omansa ja
veljensä nuolet ja ampui ne kaikki. Sitten hän seisoi ja katsoi
kaunista lintu. Seisoessaan hän muisti veljensä sanoneen, että heidän
isävainaansa taika-pussissa oli 3 lumottua nuolta. Heti hän läksi
hänen joutsenen tappamishaluunsa tukahduttaen kaikki epäröimiset.
Minä muuna aikana hyvänsä hän olisi pitänyt pyhyyden häväistyksenä
isänsä taika-pussin avaamista; mutta nyt hän kiireesti sieppasi
ne kolme nuolta ja juoksi takaisin, jättäen pussin muun sisällön
hajalleen majaan. Joutsen oli yhä siellä. Hän ampui ensimäisen
nuolen hyvin tarkasti ja osasi hyvin lähelle. Toinen sattui vielä
lähemmäksi. Ottaessaan kolmannen nuolen hän tunsi käsivartensa
vankemmaksi ja jännittäen jousensa voimakkaasti näki nuolensa
lävistävän joutsenen kaulan vähän yläpuolelta rinnan. Sentään se
ei estänyt lintu lentämästä pois, jonka se kumminkin teki alussa
hitaasti, räpyttäen siivillään ja nousten vähitellen ilmaan ja sitten
lentäen pois auringon laskua kohti."

[9] _Aattelenpa armastani_, -- Tämä laulu löytyy alkuperäisenä
"Oneotossa".

[10] -- _salat laula Mondaminin_, -- Intiaanit pitävät
maissia suuressa arvossa. "He kunnioittavat sitä niin tärkeänä
ja jumalallisena jyvänä", sanoo Schoolcraft, "että heidän
sadunkertojansa keksi monia juttuja, joissa tämä aihe oli
symbolisoituna Suuren Hengen erikoislahjaksi. Odjibwa --
Algonquin'eilla, jotka nimittävät sitä Mon-da'-min, s.o. hengen-jyvä
l. hengen marja, on sievä senlaatuinen satu, jossa täysikasvuinen
maissi-kasvi esitetään taivaasta laskevaksi kauniin nuorukaisen
muotoisena vastaukseksi erään nuoren miehen rukouksiin miehuuden
ikään pääsemispaastonsa ajalla.

"On hyvin tunnettua, että maissin kylvö jo korjuu ainakin vielä
hajallaan asuvien heimojen kesken jätetään tykkänään naisille ja
lapsille ja muutamille yli-ikäisille vanhuksille. Ei ole yleisesti
tiettyä kenties, että tämä työ ei ole pakollista, ja naiset omaavat
sen vapaehtoisesti oikeuden mukaisena vastatyönä, heidän mielestään,
toisen sukupuolen raskaaseen ja keskeytymättömään työhön yhteiseksi
hyväksi toimittaessaan lihaa ja pukunahkoja metsästyksen kautta, sekä
puollustaessaan kyliensä vihollisia vastaan ja pitäen tunkeilijat
poissa alueiltaan. Hyvä intiaani-emäntä käsittää tämän osaksi
erikoisoikeuksistaan ja pitää kunnianaan omata maissivaraston,
voidakseen osoittaa vierasvaraisuuttaan, eli asianmukaisesti
tuottaakseen kunniaa miehensä vieraanvaraisuudelle -- vieraita
kestittäessä." -- Oneoto, p. 82.

[11] _Siten vainiot vaotut_ --

"Erikoinen todistus molemmissa sukupuolissa löytyvästä
uskosta, naisen askelten salaperäisestä vaikutuksesta kasvi- ja
hyönteiskuntaan on vanhanaikuinen tapa, josta minulle kerrottiin,
koskeva maissin kylvöä. Metsämiehen vaimon tapana oli, maissin
kylvettyä, valita seuraava pimeä tai pilvinen ilta tehdäkseen salaa
kierroksen, saus habillement, pellon ympäri. Sitä varten hän pujahti
ulos majasta iltasella huomaamatta johonkin syrjäiseen piilopaikkaan,
jossa hän riisuutui täydellisesti. Sitten ottaen matchecota'nsa
[jonkunlainen väljä nahkoista tehty päällysvaate. Suom. muist.] eli
tärkeimmän vaatetuskappaleensa toiseen käteensä hän veti sitä ympäri
pellon. Tämän arveltiin takaavan runsaan sadon ja estäen hyönteisten
ja matojen hyökkäykset viljan kimppuun. Luultiin etteivät ne voisi
madella yli lumotun kehän." -- Oneoto, p. 83.

[12] -- _niininyörillä niteli_ --

"Nämä nauhat", sanoo mr. Tanner, "valmistetaan jalavan kuorista
kiehuttamalla ja sitten upottamalla ne kylmään veteen...
Sotajoukkojen johtaja tavallisesti kantaa useita vyötäisilleen
kiinnitettynä ja jos taistelun kestäessä joku hänen nuorista
miehistään ottaa vangin on hänen velvollisuutensa tuoda hänet heti
päällikölle sidottavaksi ja jälkimäinen on vastuunalainen hänen
säilymisestään." -- Narrative of captivity and adventures, p. 412.

[13] "Wagemin, sä maissin viejä,
    Paimosaid, sä piilorosvo!"

"Jos nuori nainen maissia kuoriessa löytää punaisen tähkän,
ennustaa se urhoollista ihailijaa ja pidetään sitä sopivana lahjana
annettavaksi nuorelle soturille. Mutta jos tähkä on käyrä ja
suippukärkinen, olipa minkä värinen hyvänsä, koko piiri purskahtaa
nauramaan huutaen: 'wa-ge-min'. Se merkitsee varasta maissipellossa.
Sen oletetaan näyttävän ukolta, joka kumartuu mennessään peltoon.
Praxiteleen taltan luoma luonnos ei voisi elävämmin tuoda tämän
iloisen joukon mieleen heidän mieluisen mondamin'insa rosvoojan
kuvaa...

"Sanan mukainen tämän sanan merkitys on pala, kappale (mass) tai
käyristynyt maissin tähkä; mutta siten nimitetty tähkä on sovinnainen
pikkuisen ukon tyyppi, joka on varastamassa tähkiä maissipellossa.
Se on tällä tavalla kuin yksinäinen sana näissä oudoissa kielissä
tulee monen mielteen hedelmälliseksi äidiksi. Ja me saatamme täten
käsittää, miten sana wagein yksinään kykenee herättämään hauskuutta
kuorijakehässä.

"Tämä sana on otettu pohjois-algonquin-heimojen viljalaulun pohjaksi.
Se on yhdistetty paimosaid fraasin kanssa, joka on intiaanin
substantiivin permutatiivi muoto, tehty verbistä 'pim-o-sa', kävellä.
Sen sananmukainen merkitys on se joka kävelee eli kävelijä; mutta
ne mietteet jotka se tuo esiin ovat 'se joka käy yöllä maissia
varastamaan.' Se tarjoo täten eräänlaatuisen parallelismin edellä
mainitulle sanalle." -- Oneoto, p. 245.

[14] -- _kuppi-, nappulapelissä_, --

Tämä kuppipeli on pääasiallinen uhkapeli pohjoisten intiaani-heimojen
keskuudessa. Mr. Schoolcraft antaa siitä seikkaperäisen selostuksen
Oneoto'ssa, siv. 85. "Tämä peli", hän sanoo, "on hyvin viettelevää
joistakin intiaaneista. He pelaavat koristuksensa, aseensa,
vaatteensa, veneensä, hevosensa, sanalla sanoen kaikki mitä he
omistavat; tiedetäänpä asettavan panokseksi vaimonsa ja lapsensa,
vieläpä uhraavat oman vapautensa. Sellaisista mielettömistä
panoksista minä en ole nähnyt esimerkkejä, enkä minä luule pelin
itsensä olevan yleisesti käytännössä. Se rajoittuu enimmäkseen
visseihin henkilöihin, jotka vastaavat pelurien luokkaa
intiaani-yhteiskunnassa, -- miehiin, joita ei tunneta metsästäjinä
eikä sotilaina, eikä perheensä toimeentulosta vakituisesti
huoltapitävinä. Näiden joukossa on henkilöitä, jotka kantavat nimeä
Yenadizzewug, se on vetelehtijöitä, sällejä, kerskuri, keikari. Se
tuskin voidaan luokitella niihin tavallisiin huvileikkeihin, joiden
kautta taitoa ja kätevyyttä saavutetaan. Minä olen yleensä huomannut
päälliköiden ja vakavampien miesten, jotka kehoittavat nuorukaisia
palloleikkeihin, ja varmasti ovat aina läsnä tavanmukaisissa kisoissa
katselijoina, suosijoina ja kiittäjinä, puhuvan halveksuvasti
tästä uhkapelistä. Silti ei voida kieltää, että jotkut päälliköt,
huomattuja lännen sodissa ja metsästys-ajoissa, ovat antauneet sen
viettelevän voiman alle."

Katso myöskin hänen "History, Condition, and Prospects of the Indian
Tribes", Part II, p. 72.

[15] -- hiekkakiviniemekkeillä
       tuli Kuvakallioille --

Lukija löytää pitkän kuvauksen Kuvakallioista Poster ja Whitney'n
Report on the Geology of the Lake Superior Land District, Part II,
p. 124. Siitä teen seuraavan otteen:

"Kuvakalliot voidaan määritellä ylimalkaisesti
hietakivikallio-sarjoiksi pitkin Ylöjärven rantaa viiden mailin
matkan nousten useimmissa kohden pystysuoraan vedestä, ilman
minkäänlaista rannikkoa sen alla, ylös vaihdellen 50 aina liki 200
jalan korkeuteen. Jos ne olisivat yksinkertaisesti kallio-jono,
ne tuskin olisivat korkeutensa tai pituutensa nojalla laskettavat
suurten luonnon omituisuuksien joukkoon, vaikkakin sellainen
kokoelma kalliokerroksia, suuren järven laineiden huuhtomina, ei
olisi missään tapauksessa vailla suuremmoisuutta. Matkailijalle,
joka laskee heikossa kanootissaan niiden juurella, ne olisivat
aina kauhun esineenä: hyökyjen kimmahdus, kallioiden piirittämä
ranta, joka ei suo mailimääriin turvapaikkaa, uhkaava taivas,
kiihtyvä tuuli, kaikki nämät herättävät hänen levottomuuttaan ja
kiihottaisivat häntä melomaan voimakkaasti kunnes pelättävä seinä
olisi sivuutettu. Mutta Kuvakallioissa on kaksi piirrettä, jotka
antavat maisemalle ihmeellisen ja melkein ainoalaatuisen luonteen.
Nämät ovat, ensiksikin se outo muoto, jommoiseksi järven vaikutus on
kalliot kuluttanut ja kovertanut vuosisatoja meren kaltaista hyökyään
niiden juurta vastaan heitellen; ja toiseksi se yhtä omituinen tapa
jolla suuret alat kallion pintaa on värjäytynyt kirkkaimman värisillä
juovilla.

"Tästä jälkimäisestä piirteestä on näiden kallioiden amerikalaiselle
matkustajalle tunnettu nimi johdettu, jota vastoin ranskalaisten
purjehtijain antama nimitys 'Les Portails' johtuu ensimainitusta ja
paljon enemmän silmäänpistävästä omituisuudesta.

"Nimitys Kuvakalliot (Pictured Rocks) on ollut käytännössä pitkän
aikaa; koska se ensin annettiin me emme ole saaneet selville. Näyttää
siltä kuin ensimäisiin matkustajiin vaikutti enempi tuo outo ja
silmiinpistävä värien jakautuminen kallioiden pinnalla, kuin se
muotojen kummastuttava moninaisuus, joihin ne olivat kulutetut...

"Meidän soutajillamme oli monta tarinaa kerrottavana Menni-bojou'n
kujeista näissä luolissa, ja kyselyjemme vastaukseksi näyttivät
laativan loppumattomia loruja tämän intiaani-jumalan teoista."

[16] Haavalehti, Plantago major, joka on seurannut europalaista
Amerikassa kaikkialla, saaden intiaaneilta nimen: valkeaihoisen
miehen jalan jälki. Suom. muist.

[17] _Kaunis on päivän kultakehrä_, --

Tällä tavalla, ja samanlaisilla tervehdyksillä ottivat illinois't
vastaan Isä Marquett'en. Kts. hänen Voyages et Decouvertes, V osa.




SANASTO

kirjassa löytyvistä intiaani-sanoista selityksineen.


Adjidaumo = orava.
Ahdeek = peura.
Ahkosewin = kuume.
Ahmeek = majava.
Ahmo = mehiläinen.
Algonquin = ojibway-heimon ranskalainen nimitys.
Annemeekee = ukkonen.
Apukwa = vihvilä (Juncus effusus).

Baimwawa = ukon jylinä (onomatopoetinen sana).
Bemahgut = viiniköynnös.
Bena = fasaani.
Bukadawin = nälänhätä.

Cheemaun = tuohi-kanootti.
Chetowaik = hyyppä.
Chibiabos = soittaja; Hiawathan ystävä; valtias henkien maassa.

Dahinda = sammakko (Rana cotesbiana).
Dushkwoneshe eli Kwo-ne'-she = sudenkorento.

Esa = häpeä!
Ewa-yea = tuuti-tuu; tuutulaulu.

Gheezis = aurinko.
Gitche-Gumee = Suuri Merivesi, Yläjärvi (Lake superior).
Gitche Manito = Suuri Henki, Elämän Herra.
Gushkewau = pimeys.

Hiawatha = viisas mies, opettaja; Mudjekeewis'in ja Wenonah'n poika.

Iagoo = eräs suuri kerskuri ja valehtelija, joka oli tarunomainen
   henkilö.
Ininewug = "kiilamiehet", määrätyt pelinappulat "Kuppi-pelissä".
Ishkoodah = tuli; pyrstötähti.

Jeebi = aave, henki.
Jossakeed = profeetta, tietäjä.

Kabeyun = länsituuli.
Kabibonok'ka = pohjatuuli.
Kagh = piikkisika.
Kago = älä! et saa!
Kahgahgee = korppi.
Kaw = ei.
Kaween = eihän toki, ei suinkaan.
Kayoshk = kajava, lokki.
Keego = kala.
Keewaydin = luodetuuli, "kotituuli".
Kenabeek = käärme.
Keneu = kotka (Aquila chrysaetus).
Kenozha = hauki (Esox reticulatus).
Koko-koho = huuhkaja.
Kuntassoo = eräs luumun sydämmillä leikittävä leikki.
Kwasind = vahva mies.
Kwoneshe eli Dushkwoneshi = sudenkorento.

Mahnahbezee = joutsen.
Mahng = lunni.
Mahngotaysee = lunni sydän, urhoollinen.
Mahnomonee = villiriissi.
Mama = tikka.
Manito = henki.
Maskenozha = hauki (Esox lucius).
Meda = lääkemies, poppamies.
Medamin = parantamisen taito.
Meenahga = mustikka.
Megissogwon = suuri Helmisulka, velho ja rikkauden manito.
Meshinauwa = piipun kantaja.
Minjekahwun = Hiawathan rukkaset.
Minnehaha = nauravavesi; vasiputous eräässä Mississippiin laskevassa
   joessa Fort Snelling'in ja St Anthonyn putouksen välillä;
   Hiawathan vaimo.
Minewawa = miellyttävä humina, kuten esim. tuulen sohina puissa.
Miche-Mokwa = Suuri karhu.
Mishe-Nahma = suuri sampi.
Miskodeed = kevätkaunokki (Glaytonia vircinica).
Mitche Manito = paha henki.
Mondamin = maissi (Zea mais).
Mudjekeewis = länsituuli; Hiawathan isä.
Mudway-aushka = laineitten loiskutus rannalle (onomatopoetinen sana).
Mushkodasa = teiri.
Muskoday = niitty.

Nahma = sampi.
Nahma-wusk = minttu (Mentha viridis).
Nagow Wudjoo = Yläjärven hietasärkät.
Nawadaha = kaunolaulaja.
Neebanawbaigs = veden haltiat.
Nenemoosha = kulta, armas (hyväily-nimi).
Nepahwin = unen haltia.
Nokomis = isoäiti; Wenonah'n äiti.
Nosa = isäni.
Nushka = katso, katso!

Odahmin = mansikka.
Ojeeg = kalanäätä (Mustela canadensis).
Okahahwis = silli.
Omeme = kyyhkynen.
Onagon = malja; kuppi.
Onaway = herää,
Opechee = puna-rastas (Merula migratoria l. Turdus migratorius).
Osseo = Iltatäbden poika.
Owaissa = sinilintu (Sialia sialis).
Oweenee = Osseon vaimo.
Ozawabeek = pyöreä vaski- eli kupari-nappula kuppi-pelissä.

Pahpukkeena = heinäsirkka.
Paimosaid = varkain hiipivä; varas. (Kts. muistutuksia).
Pau-gug = kuolema.
Pau-Puk-Keewis = kaunis Yenadizze; Huimapää.
Pauwating = Sault Sainte Marie.
Peboan = talvi.
Pemican = kuivattu ja survottu puhvelin tai peuran liha.
Pezhekee = piisoni.
Pishnekuh = telkkä.
Ponemah = manala, tuonela.
Pugasaing = kuppipeli (kts. muistutuksia).
Pugagawaugun = sotanuija.
Pukwana = rauhanpiipun savu.
Puk-wudjies = metsän pienet villit miehet, menninkäiset, peukaloiset.

Sah-sah-je-wun = kosken kuohut.
Sahwa = Perca americana, eräs ahvenen sukuinen kala.
Sehowisha = puro.
Segwun = kevät.
Shoda = pelikaani.
Shabomin = karviaismarja.
Shah-shah = kauan sitte.
Shaugodaya = pelkuri.
Shaugoshee = krapu.
Shawondosee = etelätuuli.
Shau-shau = pääskynen.
Sheshebwug = sorsat: eräät kuppipelissä käytetyt nappulat.
Shingebis = kuikka.
Showain nemeshin = armahda l. sääli minua!
Shuhshuhgah = sinikurki (Ardea herodias).
Soangetaha = "vahvasydän", rohkea; urhoollinen.
Suhbekashe = hämähäkki.
Suggema = sääski.

Tamarack = lehtikuusi (Larix americana).
Tawasentha = Normans hill. Albany kaunti, New-Yorkin valtiossa.
Totem = perhevaakuna.

Ugh = kyllä; niin; merkitsee myöntymistä eli hyväksymistä.
Ugudwash = aurinkokala eli möhkäkala (Orthagoriscus).
Unktahee = veden jumala.

Wabasso = jänis; pohjonen.
Wabeno = taikuri; velho.
Wabenowusk = kärsämö.
Wabun = itätuuli.
Wabun Annung = "tähti idässä", aamutähti.
Wagemin = käyrä maissitähkä; viljan varas.
Wahonowin = intiaanien valitushuuto.
Wah-wah-taysee = tulikärpänen (usean-sukuisia hyönteisiä
   kuuluvia heimoon Goleoptera).
Wampum = simpukan kuorihelmiä.
Waubewyon = valkea nahkaviitta.
Wawa = villihanhi.
Wawbeek = kallio.
Wawbewawa = valkea hanhi.
Wawonaissa = "whip-poor-will" ("lyö Ville-raiskaa") niminen lintu.
   (Antrostomus cosiferus), saanut engl. nimensä laulustaan.
Waymukkwana = ukonkoira, karvamato.
Wendigoes = jättiläiset.
Wenonah = Hiawathan äiti Nokomis'in tytär.
Whip-poor-will = lyö Ville parkaa, eräs yökehrääjälaji. Nimi johtuu
   sen laulusta.

Yenadizze = vetelehtijä ja peluri, intiaani-keikari.



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU HIAWATHASTA***


******* This file should be named 53195-8.txt or 53195-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/5/3/1/9/53195


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

 This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
 most other parts of the world at no cost and with almost no
 restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
 under the terms of the Project Gutenberg License included with this
 eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
 United States, you'll have to check the laws of the country where you
 are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
 the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
 you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
 to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
 agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
 Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
 within 60 days following each date on which you prepare (or are
 legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
 payments should be clearly marked as such and sent to the Project
 Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
 Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
 Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
 you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
 does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
 License. You must require such a user to return or destroy all
 copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
 all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
 works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
 any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
 electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
 receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
 distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

   Dr. Gregory B. Newby
   Chief Executive and Director
   [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

You are viewing proxied material from 1436.ninja. The copyright of proxied material belongs to its original authors. Any comments or complaints in relation to proxied material should be directed to the original authors of the content concerned. Please see the disclaimer for more details.